16.10.2012 Perillä

Toinen päivä uudessa kotimaassa takana.. Takki on aika tyhjä eikä ajatus luista mutta yritetään silti kirjoittaa jonkinlaista raporttia siitä mitä tähän mennessä on tapahtunut..


Sunnuntai-iltana lähti lento Helsinki-Vantaalta ja perillä oltiin aamulla seitsemän jälkeen, Suomen aikaan kahden jälkeen aamuyöstä. Meidän tytöt taisivat olla ainoat lapset koko koneessa. Kone täynnä pukumiehiä ja -naisia sekä turisteja lähdössä shoppailureissulle. Tytöt eivät tietenkään nukahtaneet hyvissä ajoin ja yö oli levoton. Yritimme löytää tytöille hyvää nukkumisasentoa mutta hyörivät, pyörivät, meinasivat tippua lattialle ja itkeskelivät. Itse en nukkunut koko yönä silmäystäkään, tytöt ehkä noin 5,5h. Puolet siitä, mitä normaalisti. Olin aivan varma, että hirveä huuto alkaisi kun tuli aika heidät herättää mutta yllättäen ei niin käynytkään. Kirkuminen unoihtui, kun tajusivat missä heräsivät.

Meitä ja meidän tsiljoonaa laukkua oli vastassa autokuski. Mies, joka ei osaa sanaakaan englantia eikä myöskään ymmärrä sitä. Ei edes sen verran, että olisi osannut pysähtyä McDonald´sissa, kun myöhemmin pyydettiin. Onneksi hänelle oli kuitenkin tulostettu ohje kiinalaisin merkein, minne meidät pitäisi kuskata ensimmäisenä päivänä ja mihin aikaan.

Ensimmäisenä suuntasimme tuttuun ja turvalliseen Ikeaan. Auto oli jo varsin täynnä meidän matkalaukuistamme mutta jotenkin onnistuimme vielä änkemään sinne lasten sängyt, patjat, peittoja, tyynyjä, lakanoita, pyyhkeitä, kattilan, paistinpannun, leikkuulaudan ja kaikkea muuta, mitä nyt voisi kuvitella tarvitsevansa kunnes muuttokuorma saapuu. Vaikka myymälän lay-out oli täsmälleen samanlainen kuin tutussa Vantaan Ikeassa, tuntui, etten silti löytänyt sieltä mitään. Pää taisi olla sen verran jumissa valvomisesta. Pyörin, hyörin ja yritin kysyä myyjiltä apua mutta kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Ei sanakaan. Kiinan kielen kurssi tulee siis todella tarpeeseen!

Seuraavaksi suuntasimme terveystarkastukseen. Suomessakin jouduimme käymään etukäteen terveystarkastuksessa mutta se ei tietenkään vielä riitä. Myös kiinalaisten tulee itse todeta, että olemme varmasti terveitä. En tiedä säälivätkö meidän väsyneitä tyttöjä vai meitä vanhempia, sillä selvisimme aika vähällä. Vain keuhkoröntgen ja verkokeet otettiin.

Seuraavaksi kuski ajoi meidän uuteen, omaan kotiin. Kello oli jo lähes neljä iltapäivällä ja olo oli aika heikko, kun aamulla ei saanut syödä mitään verikokeiden vuoksi. Alhainen verensokeri ja väsymys oli saanut pinnan kiristymään mutta mieliala koheni kummasti, kun avasin uuden kodin oven. Olin toki nähnyt kuvia ja suurin piirtein osasin odottaa millainen koti meitä odottaisi mutta positiivisesti silti yllätyin. Kalusteita oli uusittu ja asunto oli huomattavasti tilavampi kuin olin ajatellut. Tyylillisesti ei ehkä sitä mistä itse eniten pidän mutta siistiä ja eikä mikään ota ihan hirveästi silmään - paitsi ehkä kylppäreiden kaakelit. Kolme makuuhuonetta, kolme kylppäriä, iso olohuone ja ruokailutila, iso keittiö, kodinhoitohuone ja varastohuone. Emmeköhän me mahdu.. :)

V lähti käymään ruokakaupassa ja minä lähdin tyttöjen kanssa tutustumaan piha-alueisiin. Racquet Club on tällainen aidattu iso alue, minkä sisällä on useampia kerrostaloja (5-6 kerrosta). Piha-alueet on tosi kauniit ja hyvin hoidetut. Istutuksia, puroja, suihkulähteitä, polkuja. Ja kolme leikkipuistoa! Kyllä täällä kelpaa tyttöjen leikkiä ja koiraa ulkoiluttaa.

Tytöt menivät unille seitsemältä ja nukahtivat heti. Minä heti heidän jälkeensä ja nukahdin myös samantien. 12h unta (ei tosin ilman tyttöjen heräilyjä) auttoi kummasti ja olo oli kuin uudella ihmisellä aamulla. Tänään, toisena päivänä, käytiin taas ostoksilla ostamassa kaikenlaista tarpeellista. Kuten imurin, pyykinkuivaustelineen, tiskiainetta ja leipää. En tykkää Suomessakaan käydä vieraassa kaupassa, sillä kauppareissuista pitäisi selvitä tehokkaasti ilman turhia mutkia ja kierroksia. Mutta täällä vaikeustaso on jo ihan eri luokkaa.. Hirveästi hyllyjä, hirveästi tuotteita ja pakkauksia mutta ei hajuakaan, mitä kyseinen pakkaus sisältää. Ei yleensä edes silloin, kun pakkauksen kyljessä on kuva. Yritin ostaa esimerkiksi käsitiskiainetta. Siihen pulloon mihin päädyin on painettu paljonkin kuvia. On astioita. Mutta myös kurkun kuva ja hedelmien kuvia. Ja se aine ei siis haise kurkulle eikä hedelmille. En siis tiedä ihan varmasti mitä ostin mutta sillä tänään kuitenkin tiskasin. Ja apuakaan ei voi pyytää, sillä KUKAAN ei puhu eikä ymmärrä englantia.

Ruokaostoksien tekeminen on haasteellista myös siitä syystä, että kaupoista ei ihan helpolla löydä niitä raaka-aineita mitä on tottunut käyttämään. Kuten ruokakermaa tai ranskankermaa. Tai ihan sellaisia perusmausteita kuten pippuria tai timjamia. Juustovalikoima rajoittui meidän lähi-supermarketissa (on todella iso kauppa) muutamaan sulatejuustoon eikä leikkeleitä löytynyt ollenkaan. Ja se lihaosasto.. yöks.. olen file-nainen enkä helpolla osta kyllä mitään lihaa, missä on luita mukana. Sen täytyy ilmeisesti nyt muuttua tai sitten on ruvettava kasvissyöjäksi.  Huomenna syödään tyttöjen kanssa vissiin munakasta. Munat oli katkarapujen ohella ainoat proteeiininlähteet mitkä kelpuutin ostoskärryihimme. Seuraava kauppareissu suuntautuukin sitten Carrefouriin, jospa sieltä löytyisi sitten tutumpiakin lihavaihtoehtoja.

Mitäs muuta.. Tytöt todellakin saavat aivan hirveästi huomiota ja ovat siitä hyvin hämillään. Ihmiset tulevat ihan tuosta vaan koskettelemaan, valokuvaamaan ja höpöttelemään. Tänään törmättiin ruokakaupassa muuten kiinalaisiin kaksospoikiin. Siitä vasta show alkoi, kun kaikkien myyjien piti päästä näkemään kahdet kaksoset yhtäaikaa. Kaikki myös luulevat meidän tyttöjä huomattavasti vanhemmiksi kuin ovat. Neljä sormea nousee yleensä pystyyn.

Varsin selkeäksi on myös käynyt, että tämä ON iso kaupunki. Kaikkea on niin paljon. Taloja, ihmisiä, autoja, mopoja, kauppoja. Valtavia asuinkomplekseja - kymmeniä täsmälleen samanlaisia, 30-kerroksisia kerrostaloja ihan vieri vieressä. Näyttää, että jokaiseen sellaiseen mahtuisi jo miljoona pientä kiinalaista asumaan. Mutta ei, niitä on paljon ja niitä nousee kaikkialle koko ajan. Tytöt ovat innoissaan, kun joka puolella on "Nosseja" (Puuha-Peten nosturi on Nosse). Itse en voisi kuvitella asuvani jossakin niistä asunnoista, olevani yksi niistä tuhansista ihmisistä "taloyhtiössä". Tulee olo, että sinne varmaan kadottaisi itsensä, hukkuisi sinne massaan.