keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

From Shanghai lights to Windy City



Jos meidän 'suuri' uutinen ei käy jo otsikosta selville, kerrotaan se heti tähän alkuun. Perheemme seikkailu Kiinassa on nimittäin virallisesti ja tällä kertaa ihan oikeasti päättymässä. Matka kuitenkin jatkuu ja edessä on ihan uudet seikkailut, toisella puolelle palloa. Uusi kotimme tulee (ainakin) seuraavan kahden vuoden ajan sijaitsemaan 14 tunnin aikaeron päässä Shanghaista, Yhdysvalloissa, Chicagossa. 


Ei aina saasteita, joskus myös oikeasti sininen taivas..

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, expat-elämässä mikään ei ole varmaa. Ei edes silloin, kun se on ns. varmaa. Kuten vuosi sitten, meidän muuttomme takaisin Suomeen piti olla myös tänä vuonna selvä asia. "Vielä vuosi tai kaksi nykyisessä positiossa, Suomesta käsin" sanoi V:n esimies tammikuun puolivälissä. Pari viikkoa myöhemmin sama esimies soitti ja tarjosi uutta työtä Jenkeissä. Tilanteet muuttuvat. 



O palonaisena päiväkodin retkellä


C palomiehen vahvoilla käsivarsilla


Kiinan komennukselle meille annettiin harkinta-aikaa ruhtinaallisesti vajaa viikko. Tällä kertaa vastausta odoteltiin vuorokauden kuluessa. No, innostuminen uusista asioita ei ole olut minulle koskaan kovin vaikeaa, joten minä olin välittömästi valmis pakkaamaan laukkuni. V taas hänelle tyypilliseen tapaansa tarvitsi hieman enemmän sulatteluaikaa (mitä oli luvattu siis se vuorokausi). Avasimme viinipullon, V listasi paperille (ihme kun ei exceliin) plussia ja miinuksia ja minä yritin hillitä innostustani ja olla kiljumatta ja pomppimatta sängyllä. Sillä toki ymmärrän, ettei välttämättä ole helppoa yhtäkkiä päättää, haluaako ottaa työn vastaan, josta ei tiedä juuri mitään ja mikä vie koko perheen kirjaimellisesti toiselle puolelle palloa.. Mutta sen vuorokauden miettimisen jälkeen V päätti näyttää suunnitelmalle sellaista keväistä, hennonvihreää valoa. Siitä puhelusta on kulunut nyt jo pari kuukautta. 


Grasshoppers - kavereita tulee ikävä <3

On aika hupaisaa, miten ensin on niin kamala kiire ja sitten kun olet tehnyt sen elämäsi jollain tapaa mullistavan päätöksen, yhtäkkiä kaikki se hoppu katoaa kuin taikaiskusta. Neuvottelut ja sopimusten tekeminen kestää. Tarvitaan hyväksymisiä, laskelmia, mielipiteitä ja näkemyksiä. Sitten ihmiset ovat lomalla tai vain superkiireisiä. Ei ehditä eikä pystytä. Ja sitten odotellaan. Ja odotellaan. Ja odotellaan. Vaikka aika hyvin epävarmuutta siedänkin, on se odottelu hieman turhauttavaa. Päätöksen jälkeen haluaisi pikaisesti nimet paperiin, mustaa valkoiselle. Joinakin päivinä on tullut mieleen, että mitä jos ne suurien herrojen suunnitelmat taas muuttuvat - juuri, kun olet jo kääntänyt ajatuksesi tulevaan, valmistautunut henkisesti ja valmistellut myös lapsiasi. Perunut Suomesta päiväkotipaikat. Etsinyt tietoa, suunnitellut. Mutta nyt, vihdoin ja viimein rattaat ovat nitkahtaneet eteenpäin ja muuttomme on julkista tietoa. Ja hyvä niin, sillä asia on ihan jonkin verran ollut mielessä viimeisen parin kuukauden aikana. 




Kaikesta innostuksestani huolimatta, tunteeni ovat hieman sekavat. On vaikea ymmärtää ja osittain ehkä hyväksyä, että se mikä on nyt arkeani, ei tule olemaan sitä enää koskaan. Emmehän me enää Kiinaan palaa - kai. (Never say never). Minä ja uskaltanen sanoa, että koko perhe on viihtynyt täällä hyvin, kaikesta huolimatta ja ehkä osittain juuri siksi. Ei ole helppoa jättää hyvästejä. Väittäisin, että hyvästit tulevat olemaan paljon vaikeammat, kuin Suomesta lähtiessä. Sillä loppujen lopuksihan me joku päivä palaamme Suomeen. Suomi ei sillä välin häviä eivätkä asiat Suomessa muutu niin radikaalisti. Vanhemmat ovat aina vanhempiamme ja toivottavasti myös ainakin tärkeimmät ystävät ovat vielä ystäviämme, kun aikanaan Suomeen palaamme. Mutta se kaikki täällä.. Täältä lähteminen on (erittäin suurella todennäköisyydellä) lopullista..

 
Ystävät <3


Uudelle komennukselle lähteminen on tavallaan aika helppoa. Vaikka ei Kiinaankaan lähteminenkään vaikealta tuntunut. Me kyllä pärjätään ja sopeudutaan, sitä en epäile hetkeäkään. Nälkä kasvaa myös syödessä, eikös sitä niin sanota? Ei Suomessa mitään vikaa ole eikä Suomessa asumisessa. Mutta Suomeen palaaminen tuntuisi ehkä vähän.. tylsältä ratkaisulta, kun vaihtoehtona on muuttaa pariksi vuodeksi Amerikkaan.. ;) Kiinassa eläminen on antanut meille kaikille paljon, jopa minulle, vaikka olenkin vain 'kotiäiti'. Ei näitä oppeja ja kokemuksia olisi Suomesta saatu. Olen tästä ajasta kiitollinen. 





Uudelle komennukselle lähteminen herättää tietenkin myös haikeita tunteita. Kuten jo yllä mainitsin, me joudumme hyvästelemään ihmiset ja elämän täällä. Sen lisäksi meidän täytyy mielissämme hyvästellä myös ihmiset koti-Suomessa. Koska Suomeen paluu oli meille se todennäköisin vaihtoehto, sitä tuli jo mielessä iloittua läheisten ja ystävien 'jälleennäkemisestä'. Siitä että he ovat taas osa arkeamme. Se elämä siirtyykin nyt muutamalla vuodelle eteenpäin ja sen hyväksyminen vaatii tietysti hieman ajatustyötä. 


V sairaalassa - pieni rutiinileikkaus, ei sen vakavampaa..

Toiselle komennukselle lähtemistä tulee mietittyä hieman eri tavalla myös lasten kannalta. Kiinaan muutettaessamme tytöt olivat vielä pieniä, eikä silloin ollut niin väliä missä sitä asuu. Komennuksemme venähti hieman ja tytöt ovat kasvaneet, eivätkä he enää muista ja tiedä, millaista on oikeasti elää Suomessa. Kiina on tällä hetkellä heille se koti. Tytöt ovat pian 5-vuotiaita ja he eivät ole koskaan luistelleet, hiihtäneet, tehneet lumiukkoja tai virponeet. He eivät tiedä mikä vappu on eikä juhannus merkitse heille mitään. He eivät tiedä tai muista miten pimeää Suomessa on talvella ja kuinka valoisia ovat kesäyöt. He eivät tiedä kuka on Jeesus tai Robin eikä Risto Räppääjä kiinnosta heitä pätkääkään. Heidän on vaikea ymmärtää, että Suomessa ja Jenkeissä isi ja äiti ajavat itse autoa. Tai että meillä ei olekaan ayia auttamassa siivoamisessa. Minä ja V vietimme lapsuutemme Suomessa, me tiedämme millainen Suomi on ja millaista on olla suomalainen. Meidän tyttömme ovat suomalaisia mutta kasvavat ehkä hieman erilaisiksi suomalaisiksi. Toki kotona yritämme pitää yllä suomalaisuutta. Mutta kaikkea ei voi kertoa ja opettaa. Jotta kulttuurin voisi oikeasti sisäistää, se olisi koettava itse, paikan päällä eläen. On mahdollista, että ne meille merkitykselliset asiat suomalaisuudessa eivät olekaan tytöille myöhemmin merkityksellisiä. Laurikaisen lörtsyjen erinomaisuutta ei ehkä opi samalla tavoin arvostamaan, jos ei asu Suomessa (vai vaatisiko se jopa asumisen Savonlinnassa). Joskus sitä miettii, jäävätkö tytöt jostain paitsi asuessamme ulkomailla. Kyllä varmasti jäävät. Mutta toisaalta, he saavat jotain sen tilalle jotain, mikä ei varmasti ole yhtään sen vähäisempää. Vaikka Suomi on hieno maa ja olen ylpeä suomalaisuudestani, ei Suomi ja suomalaisten tavat ole sen parempia kuin muidenkaan maiden. Ja he varmasti selviävät elämässään ihan hyvin vaikka eivät koskaan oppisi luistelemaan tai rakastamaan Laurikaisia isänsä tavoin. 


Kiinalaisia 'Laurikaisen' sammakoita

Tarkkaa aikataulua muutolle ei ole vielä tehty. V siirtyy kuitenkin uusiin tehtäviin virallisesti toukokuun alusta. Toukokuun lopulla V ja meidän muuttokuormamme lähtevät Kiinasta ja Suomesta kohti uutta kotia. (Jenkeissä muutamme kalustamattomaan asuntoon, eli täytettä huoneisiin tarvitaan myös Suomesta). Minä ja tytöt olemme täällä koulujen loppuun, eli noin kesäkuun puoliväliin ja sitten lennämme Suomeen kesälomalle. V tulee myös Suomeen lomailemaan ja noin heinäkuun puolivälin jälkeen lennämme koko perhe Chicagoon. Nasu poistunee Kiinasta toukokuun lopulla V:n mukana ja pääsee siten myös Suomeen kesäkoiraksi.
Nasu, meidän maailmanmatkaaja koira. 
 




Viikot ja päivät käyvät vähitellen todella vähiin. Varsinkin V:llä, sillä hän matkustaa jäljellä olevasta ajasta suurimman osan Suomen, Chicagon ja Kiinan väliä. Hänellä on enää jäljellä vain yksi viikonloppu Shanghaissa. YKSI!!! Jotenkin sitä on koko ajan vaan ajatellut, että onhan meillä tässä vielä aikaa tehdä kaikkea, ei ole mikään kiire, otetaan rennosti. Niinpä niin. Nyt pitäisi varmaan tehdä bucket list -asioista, mitkä on vielä tehtävä ennen muuttoa. Se on ainakin selvää, että keväälle suunnitellut Kiinan lomat peruuntuvat. Ei enää yksinkertaisesti ehdi. Huhti-toukokuun vaihteessa vietämme vielä pitkän viikonlopun Singaporessa ja toukokuun alkupuoliskolla lennämme kaikki Chicagoon etsimään uutta kotia ja tytöille koulua.


APUA!
 




perjantai 20. helmikuuta 2015

Suosikkikiinalainen

Sitten viimeisen blogipostauksen ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä ja toisaalta paljonkin pieniä tapahtumia arjessa. Olen ollut kiireinen (kai laiskakin) ja siitä syystä olen jäänyt odottelemaan inspiraatiota, aihetta, mikä ylittäisi uutiskynnyksen. Monet täällä päivittäin kohtaamat sattumukset voi nykyisin luokitella lähinnä TIC-kategoriaan. TIC= This Is China. Tyypillistä, tavallista, tylsääkin. Mutta nyt, on todettava, että aihe on löytynyt. Tämä tarina tai kokemus on pakko vaan jakaa. Ja aiheena on, kukas muukaan, kuin suosikkikiinalaiseni Sophie. Ja pahoittelut kuvien puutetta. En tällä hetkellä pääse läppäriltäni blogiin, sillä VPN ei jostain syystä toimi koneellani enkä myöskään saa siirrettyä kuvia Ipadille millään keinolla, en puhelimesta enkä kameralta. 


Sophie on kuulkas nyt raskaana. Ja kuten olen aiemmin kertonut, raskaana oleminen ei olekaan mikään ihan pieni juttu Kiinassa. Siis jos päättää pitää lapsen. Sophie ei nimittäin aluksi aikonut. Kesken erään kevyen ja pinnallisen keskustelutuokion marraskuussa, hän yhtäkkiä esitti minulle kysymyksen abortista Suomessa. Onko se sallittua ja mitä siitä ajattelemme. No, minä selitin, että aihe on erittäin arkaluonteinen, tabu, yleensä hyvinkin henkilökohtainen asia, jotain, josta ei julkisesti puhuta. Tämän jälkeen Sophie ilmoitti olevansa vahingossa raskaana (sillä ei hän ajatellut, että tulisi niin helposti raskaaksi.. Daa, olisin voinut kirkua!) ja ilmoitti, että menisi seuraavalla viikolla tekemään abortin. Samalla hän myös kysyi käytänkö itse jotain ehkäisyä. 

Vaikka tiedänkin, että Kiinassa abortit ovat yhden lapsen politiikasta johtuen täysin arkipäiväisiä, kahvipöytäkeskusteluun sopivia puheenaiheita, olisin silti mieluiten ollut kuulematta kyseistä asiaa. Olisi tehnyt mieli sanoa, että etkö sinä aikuinen ihminen ja jo yhden lapsen äiti tiedä, miten lapset saavat alkunsa. Että se on pieni ihminen, joka siellä kohdussasi kasvaa. Mutta suljin suuni, sillä ei hän olisi ymmärtänyt. Kiinassa on muuten sanonta, että Kiinassa pandojen henki on arvokkaampi kuin ihmisen. Ihmisistä kun ei totisesti ole täällä pulaa..

Muutamaa viikkoa myöhemmin Sophie ilmoitti, että he ovat sittenkin päättäneet pitää lapsen. Se on heille mahdollista, sillä varakkuutta on. Siitä hetkestä lähtien vauva onkin ollut Sophien prioriteeteissa ykkössijalla. Niinkin paljon, että Sophie lopetti välittömästi kaiken raskaan ja ylimääräisen tekemisen. Raskaaksi ja ylimääräiseksi hän määritteli esimerkiksi päiväkotiryhmämme lasten joululahjojen (12 kpl) paketoimisen. (Lahjojen hankinta ja paketointi kuuluu PTA momien "työnkuvaan"). Lapset saivat kuitenkin lopulta lahjansa, sillä tämä joulupukin apuri löysi aikaa ja voimia tämän raskaan projektin loppuunsaattamiseen. Sophieta ei ole kovin usein enää päiväkodilla näkynyt Lulua viemässä ja tuomassa, sillä onhan heidän taloltaan matkaa päiväkodille ehkä 200m. Sophie on keskittynyt nyt siis lepäämiseen, sillä on tärkeää, että tuleva äiti ehtii joka päivä nukkua päiväunet. Lulu, tuleva isosisko, on saanut nauttia isovanhempien hoidosta, sillä eihän raskaana oleva voi neljävuotiasta lasta tietenkään hoitaa. 

Sophie on ollut viimeaikoina kertomansa mukaan aika kiireinen, jopa stressaantunut. Ennen vauvan syntymää (heinäkuussa), hänellä on paljon miettimistä, järjestämistä ja päätöksiäkin on tehtävä. On todennäköisesti palkattava nykyisen, kokopäiväisen ayin lisäksi vielä toinen auttamaan vauvan hoidossa. Sillä kahden lapsen kanssa ei voi pärjätä yhden ayin ja naapurissa asuvien isovanhempien avulla, ainakaan Sophien mielestä. Sophie oli huolissaan, miten selviää, jos hänen täytyy lähteä vaikkapa käymään jossain, että kenelle hän voi jättää vauvan siksi aikaa.. (vauvan ottaminen mukaan ei siten liene vaihtoehto). Kerrottakoon tässä myös taustatietona, että isovanhemmat ja Sophie eivät käy töissä. Minulla oli hieman vaikeuksia suhtautua näihin Sophien huolenaiheisiin mutta ehkä minä en ulkomaalaisena vaan ymmärrä. Ehkä kiinalaiset lapset ovat erittäin vaativia kasvatettavia.. 

Sophien raskaus ei ole ollut ainoa asia, mitä olen jaksanut ihmetellä. Meidän tyttöjen tavoin myös Lulu kävi baletissa viime syksyn. Joulun jälkeen Lulua ei ole enää baletissa näkynyt ja kysyinkin Sophielta asiasta. Sophien vastaus kysymykseeni oli, että hänen mielestään baletissa käymisessä ei ole mitään järkeä, kun Lulu ja muut lapset eivät näytä OIKEILTA ballerinoilta. Sophieta häiritsee, kun lasten (4-5 vuotiaita) kaulat eivät näytä pitkiltä vaan hartiat nousevat tanssiessa korviin. Kurjaa on myös se, että lapset eivät osaa sipsuttaa kauniisti varpaillaan vaan kävelevät ihan tavallisesti, niin kuin lapset nyt kävelevät. Sillä tavalla rumasti. Ja ihan oikeasti. Tämä on totta, yhtään liioittelematta tai värittämättä. 

Sokerina kulhon pohjalla ja kakun kuorrutteena kerron vielä yhden tarinan kyseisestä äidistä ja lapsesta parin vuoden takaa. Ja korostan, että tämäkin tarina on tosi. Kuulin sen vasta pari päivää sitten eräältä ihmiseltä, joka on itse ollut todistamassa kyseistä spektaakkelia.. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun eräänä päivänä Lulu, tuolloin 2v oli päiväkodissa ottanut käteensä leikkiluudan ja alkanut lakaista lattiaa, kertonut leikkivänsä olevansa ayi. Muutamaa päivää myöhemmin Sophie oli halunnut keskustella vakavasti haasteistaan Lulun kanssa ja pyytänyt päiväkodilta tukea. Ongelmana oli siis se, että Lulu oli myös kotona leikkinyt ayia ja oli halunnut siivota. Minun näkökulmastani luonnolliselta, viattomalta ja kaikin puolin positiiviselta kuulostanut lapsen leikki olikin Sophielle lähes maailman suurin katastrofi. Sophien mielestä tällainen leikki olisi saatava välittömästi loppumaan, sillä eihän Lulu saisi olla kiinnostunut siivoamisesta. Sophie oli myös pyytänyt, josko päiväkodissa voitaisiin tehdä jotain, jotta Lulu 2-v kiinnostuisi siivoamisen sijaan tieteistä. Se kun on tärkeää, kun Lulusta tulisi isona astronautti. 

En tiedä mitä tähän enää voisi lisätä. Joskus en vaan voi käsittää, että me kaksi äitiä todella elämme samalla planeetalla, samalla asuinalueella ja lapsemme ovat samassa päiväkotiryhmässä. Olen pohtinut onko kyse kulttuurieroista, persoonallisuuksien eroista, tyhmyydestä (kenen osalta?) vai mistä.. mutta minä EN VAAN TAJUA. Vaikka kuinka yritän. 


tiistai 30. syyskuuta 2014

Kamala akka


Hei, kohta 2vee bileet edessä - me ollaan jo ihan konkareita täällä! Uusien "kollegoiden" kotiutumista seuratessa muistuu elävästi mieleen se kaikki alkusähläys ja turhautumisen aiheet. Kahden vuoden kokemuksella osaa ottaa tietyssä suhteessa jo rennommin. On oppinut hyväksymään, että tämä on vaan tätä, ihan tyypillistä Kiinaa. Eikä Kiinaa tai kiinalaisia voi muuttaa. On itse muututtava kiinalaisemmaksi ja siten verenpaineet saa pysymään siedettävällä tasolla, ainakin pääosin. Mutta kyllä tämä pieni kulkija edelleenkin jaksaa hämmästellä ja kummastella elämän ihmeellisyyksiä tässä mielenkiintoisessa maassa..


Ihmetyttää ja kummastuttaa: makumieltymykset


Lupauduin muutama viikko sitten jälleen tyttöjen päiväkotiryhmän PTA-momiksi. Eli edustan tyttöjen päiväkotiryhmän vanhempia "vanhempainyhdistyksessä". Koska tyttöjen ryhmä on niin iso (12 lasta), sain seurakseni myös Lulun äidin. Suurella mielenkiinnolla odotan yhteistyötämme seuraavan vuoden aikana! Lulun äiti jäi nimittäin minulle lähtemättömästi mieleen viime kouluvuoden aikana. En olekaan tapauksesta blogiin aiemmin kirjoittanut, joten tiivistän tähän vain tarinan olennaisimmat vaiheet - käänteitä ja asianosaisia nimittäin riitti.. Mutta siihen tarinaan..

Meillä oli päiväkodilla keväällä meneillään maailmanluokan kriisi, elimme kaikki suuren draaman keskellä. Syynä kaikkeen oli niinkin merkittävä asia kuin lasten päiväkotikuvat. Ja tarkemmin määriteltynä erään tietyn lapsen, Lulu-paran, kuvat. Ne kuvat olivat kuulemma niin kamalia, että Lulun äiti näki parhaimmaksi uhkailla kuvaajaa ja päiväkotia ei sen vähäisemmällä, kuin syytteen nostamisella. Siis ihan oikeasti. (Tiedoksenne voin kertoa, että olen nähnyt ne kuvat ja objektiivinen mielipiteeni on, että Lulu näytti kuvissa täysin itseltään). No, sotahan siitä syttyi, tunteet kuumenivat mutta tilanne saatiin lopulta ratkaistua onnellisesti ja minullakin oli lusikkani siinä sopassa. Mutta se Lulu ja lähinnä hänen äitinsä lunastivat ehdottomasti spesiaalipaikan sydämestäni ja nyt kyseinen Lulu on tyttöjen kanssa samassa päiväkotiryhmässä. Lisätietona kerrottakoon tässä vaiheessa, että Lulu ja hänen äitinsä ovat kiinalaisia - se tuskin tuli kenellekään suurena yllätyksenä. 



Pidimme viime perjantaina tapaamisen Grasshoppereiden äitien kanssa, keskustelimme tulevasta syksystä. Siitä kuka leipoo Halloween-juhlaan ja kuinka paljon rahaa tarvitsee kerätä opettajien ja vessa-ayien lahjoihin (joo, tyttöjen päiväkodissa on vessa-ayieja, joiden tehtävänä on nimikkeen mukaisesti avustaa lapsia vessa-asioissa. Eli siis pyyhkiä pyllyjä). Tämän merkittävän palaverin päätteeksi jäin vielä juttelemaan Lulun äidin ja erään toisen suomalaisen äidin kanssa lapsista ja lastenkasvatuksesta. Lulun äiti Sophie oli kovin kiinnostunut siitä, kuinka me olemme onnistuneet kasvattamaan lapsemme niin itsenäisiksi ja millaisia kurinpidollisia käytäntöjä meillä on käytössämme. Mielenkiintoinen keskustelu ja ehdottomasti pysäyttävin Sophien kysymys kuului seuraavasti: "Ettekö TE sitten anna lapselle sitä mitä lapsi haluaa, jos hän huutaa?"

Sophien lievästi sanottuna absurdilta tuntunut kysymys toi mieleeni muistot meidän alkuajoilta täällä Kiinassa. Siitä, kun tytöt elivät pahinta uhmaansa, raivosivat, kun eivät saaneet vaikkapa leikkiä ruokapöydässä ruoalla. Itkivät, kun äiti oli ikävä ja tylsä ja kielsi kaikki ne loistavat ideat. Kiukuttelivat, kun äiti ei antanut katsoa lastenohjelmaa tai vaati, että ulos täytyy laittaa talvella talvikengät. Sitä, kun sitten alkoi se itku ja raivo. Ja kun Lishi ryntäsi välittömästi paikalle tyynnyttelemään lasta. Kuinka järkyttynyt hän oli, kun sanoin, että anna lapsen olla. Älä koske, anna huutaa. Se loppuu kyllä aikanaan. Ja muistin myös ne hetket, kun tytöt saivat kaupassa itkupotkuraivarit ja kiinalaiset mammat ryntäsivät apuun, kaivoivat laukuistaan karkkia, kun tämä kamala länsimaalainen moukka vaan antoi lastensa huutaa.


Ihmetyttää ja kummastuttaa: uskomattomat unenlahjat


Shanghai Dailyssa ja muuallakin mediassa on ollut juttuja siitä, miten itsekkäitä kiinalaiset nykynuoret ja lapset ovat. Kun perheessä on se yksi ainoa lapsi, hänet hemmotellaan pilalle. Hän saa kaiken. Kaikki pyörii hänen ympärillään. Sophie näytti yhtä järkyttyneeltä vastauksestani, kuin Lishi aikoinaan. Ja jatkokysymyksenä hän halusi tietää, kuinka kauan se lapsi sitten voi huutaa. Ilmeisesti hän ei ole koskaan kokeillut. Yritimme selittää, että se vaihtelee. Yleensä huuto kestää ehkä pari minuuttia, joskus pidempään. Mutta ei lapsi siihen huutoon kuole, pian koko harmitus unohtuu ja elämä jatkuu. Lapsi saattaa jopa oppia jotain. Emmekä me suomalaiset halua opettaa lapsiamme siihen, että he saavat tahtonsa lävitse huutamalla. (Me julmurit).

Lulun äiti kertoi, että Lulu on heidän elämänsä keskipiste. Kenenkään muun tarpeilla ei ole niin väliä. Jäin tätä pohdiskelemaan ja mieleeni piirtyi kuva raskaana olevasta kiinalaisnaisesta. Olen nimittäin sitä mieltä, että minkään muun kansalaisuuden edustaja ei pysty olemaan niin raskaana kuin kiinalainen nainen. Raskaana oleva kiinalainen nainen erottuu. Odottava äiti ryhtyy välittömästi raskauduttuaan käyttämään löysiä, kaapumaisia vaatteita. Tulkintani mukaan ei siksi, että hän haluaisi vielä piilotella vaatteiden kätköissä kasvavaa masuaan. Vaan ennen kaikkea siksi, että kaikki huomaisivat sen jo silloin, kun vatsa ei vielä ole edes kasvanut. Sen verran övereistä kaavuista on kyse. 

Kiinalaisnaisten raskaustyyliin kuuluu erottamattomasti myös raskauskävely. Siinä vatsa työnnetään mahdollisimman eteen (oletettavasti siksi, että se näyttäisi mahdollisimman suurelta), jalkaterät käännetään kävellessä sivulle ja käsillä joko jatkuvasti hierotaan kasvavaa vatsaa tai sitten niillä tuetaan ristiselkää, joka on luonnollisesti aivan notkolla. Kävelyä täydennetään äänekkäillä huokaisuilla ja lisäksi pidetään huolta, ettei vauhti päätä huimaa. Älkääkä nyt ajatelko, että raukat kiinalaisnaiset. On se raskaus kova juttu niin pienille ihmisille. Ja höpöhöpö. Tätä kävelyä harrastetaan jo ennen kuin vatsa on edes mainittavasti kasvanut, eivätkä ne kaikki kiinalaisetkaan ihan kääpiöitä ole. 

Luulin varmaan puoli vuotta sitten, että klubitalomme kaupan eräs työntekijä on viimeisillään raskaana, sen verran vaikeaa hänen liikkumisensa tuntui olevan. No, edelleen hän siellä vaan taapertaa. Myös V on kiinnittänyt samaan asiaan huomiota työpaikallaan. Ilmeisesti raskaana oleva nainen voi vain jättää työt tekemättä ja keskittyä juoruilemiseen. Eikä esimies puutu asiaan, koska onhan alainen RASKAANA. Koskaan, yhtä ainutta kertaa, en ole nähnyt reippaan ja tehokkaan näköistä raskaana olevaa kiinalaista. Jos joku muu on nähnyt, lähettäkää todisteita, muuten en usko. Tuntuu, että lapsesta tehdään tavallaan aiken keskipiste ja huomionkohde jo hänen kasvaessa kohdun suojassa.

Ihmetyttää ja kummastuttaa: "tyyli"

Keskustelimme Sophien kanssa myös lasten valokuvista - ei tietenkään niistä päiväkotikuvista - vaan siitä, missä ylipäänsä haluamme lastemme kuvia julkaistavan. Kerroin, että kielsin tyttöjen kuvien käytön esim. päiväkodin mainonnassa. Lulun äiti hämmentyi ja ihmetteli miksi, kun tyttöni ovat niin kauniita! Niin. Enpä ollut kertaakaan miettinyt sitä, miltä tytöt mahdollisesti kuvissa näyttäisivät. Syynä kiellolle oli vain ja ainostaan se, että jos olisin luvan antanut, tytöt olisivat olleet välittömästi kaikissa esitteissä ja nettisivuilla. Olen siitä varma. Ja minä haluan mieluummin itse valita ne foorumit, joissa heidän kuviaan voi katsella. Tätä Sophien oli vaikea ymmärtää. Ja minä mietin vain sitä pientä Lulu-parkaa, että mitä jos hän ei ensi keväänäkään onnistu äitinsä mielestä näyttämään riittävän kauniilta päiväkotikuvissa..

Kolmas Sophieta kiinnostava asia oli kommunikaatiotyylien erot. Häntä kiinnosti, enkö ole huolissani siitä, että loukkaan jotakin olemalla suorapuheinen. Kiinassa kun pitäisi varoa viemestä keneltäkään kasvoja, piilotella viestejä rivien väliin eikä ainakaan sanoa mitään suoraan. Ja murehtia sitä, mitä muut ajattelevat. Varsinkaan nainen ei ilmeisesti saisi olla suorapuheinen vaan pehmeä ja hieman avuton. Vahva ja itsenäinen nainen mielipiteineen koetaan ilmeisesti aika pelottavaksi. 

Mutta toisaalta, ei se kiinalainen epäsuora ja hienotunteinen kommunikaatiotyyli vaan aina toimi, edes täällä Kiinassa! Kauniisti pyytämällä ja luottamalla ihmisten ahkeruuteen ei usein tapahdu yhtään mitään. Jotta täällä saa asiat etenemään, joutuu joskus olemaan todella tiukka, jopa tyly ja töykeä. Kiristys ja uhkailu oli ennen Kiinaan muuttoa ollut lähinnä kasvatusmetodeja lasteni kanssa (heh) mutta täällä niiden käyttöä on joutunut laajentamaan ihan aikuisiin ihmisiin. Alussa se tuntui kamalalta, nyt siihen on jo tottunut. Kuuluu pelin sääntöihin. 

Yksi suurimmista ja vaikeiten ymmärrettävistä kulttuurieroista onkin mielestäni kiinalaisten varsin yleinen "no can do -asenne". Itseasiassa, kyseinen englanninkielinen ilmaisu on ilmeisestikin lainattu / suoraan käännetty kiinankielisestä sanonnasta. Kun ei vaan pysty. On kyseessä sitten iso tai yllättävän pienikin asia, kiinalainen ei vain pysty. Varsinkaan, jos kyseinen asia on vähänkään oman roolin, tehtävän tai mukavuusalueen ulkopuolella. Tai jos asia voidaan tulkita olevan mahdollisesti, edes kaukaisesti jonkun toisen henkilön vastuulla. Tai jos se vaatii omatoimisuutta tai omaa ajattelua. Ei vaan pysty.

Me olemme viimeiset kuukaudet käyneet taistelua kodinkoneista, tarkemmin määriteltynä toukokuusta alkaen. Uusiessamme keväällä vuokrasopimuksen, sovimme, että saamme uuden pyykinpesukoneen ja kuivausrummun, koska vanhat todellakin olivat aikansa eläneet. Ja myöhemmin onnistuimme vielä kiristämään uuden astianpesukoneen sen tilalle, jonka jäljiltä astiat oli yleensä tiskattava vielä käsin. Vihdoin ja viimein, pari viikkoa sitten saimme pyykinpesukoneen ja kuivausrummun. Eihän niitä oltu odoteltukaan kuin neljä kuukautta..

No, ensimmäinen viikko meni koneiden seisoessa käyttämättöminä, sillä luonnollisesti käyttöohjeet ja koneen etupaneelin tekstit olivat vain kiinaksi. Pyysin niitä jo asentajalta in English, please ja vastaus oli "mei you" eli ei ole. Sanoin, että ei kelpaa. Tarvitsen ne. Seuraavaksi hän vain summittaisesti käänsi ohjelman valitsinta ja näytti, että tästä vain. Sanoin, että ei käy. Yritin selittää, että en voi pestä pyykkiä summamutikassa, toivoen, etten valinnut 90C puuvillaohjelmaa silkkivaatteille (joita minulla on tietysti kaapit pullollaan). Ukko pyöritteli päätään ja toisti "mei you". Seuraavaksi hän keksi ehdottaa, että ayi pesisi pyykit. No, sattuneista syistä meillä pyykit pesen minä. Ja sen jälkeen setä vielä kerran ehdotti pesuohjelman arvauspeliä ja kun se ei edelleenkään kelvannut, hän totesi - yllättävästi - "mei you" ja lähti. Ei ollut hänen asiansa auttaa. Ei kun soittoa management officelle.



Ihmetyttää ja kummastuttaa: kieli ja pesukoneruletti


Kun sitten vihdoin klubitalolla joku sai etupaneelin kiinalaiset merkit käännettyä, sain pestyä tasan yhden koneellisen pyykkiä. Toisen koneellisen kohdalla kone ei enää toiminut. Pesuaineet ja vesi kyllä valuivat koneeseen mutta kun se (rumasana) rumpu ei liikahtanutkaan. Upeaa. Washing machine Made in China. <3 Onneksi saimme suht nopeasti (=kiukkuisen meilin jälkeen, mikä sisälsi uhkailuja pesulalaskuilla) tilalle varakoneen, erilaisen, jossa jälleen olivat kaikki tekstit luonnollisesti vain kiinaksi. No, pyytämällä sain englanninkieliset käyttöohjeet mutta missään niissä ei selitetty eikä minnekään ollut käännetty, mitä etupaneelissä mahdollisesti kiinaksi lukee. Ja taas odotettiin käännöksiä pari päivää.

Eilen saatiin sitten viimein astianpesukone. Sitä saavuttiin asentamaan ihan kolmen ihmisen voimin. Jakkupukuinen tyttö management officelta, varsinainen asentaja sekä siivooja. Reilun tunnin verran siellä keittiössä aherrettiin ja sitten sanoivat ole hyvä ja näkemiin. Keittiössä minua odotti muutama pikkuyllätys. Ensinnäkin, keskellä lattiaa lojui 2.5m pitkä sokkeli, joka oli siis ollut siinä keittiön alakaappien alla "suojana". Uusi pesukone on erilainen, eikä sitä vanhaa sokkelia enää pystynyt kiinnittämään entiselle paikalleen. Siispä näiden kolmen ratkaisuksi valikoitui sokkelin jättäminen keskelle lattiaa.

Ei kun puhelin käteen ja soitto respaan. Ilmoitin, että parempi lähettää kyseinen delegaatio takaisin välittömästi. Ei näkynyt, ei kuulunut. Lishi tuli siinä vaiheessa piipahtamaan, hakemaan meille aamulla unohtamaansa omaisuutta. Pinnani oli siinä vaiheessa jo jonkin verran kireällä (kaappien alta pursusi lattioille rakennusjätettä, lasinsiruja, pölyä ja törkyä), että pyysin Lishiä soittamaan respaan. Ja ilmoittamaan heille, että ellei joku tule vartissa paikalle fiksaamaan asiaa, minä kannan sen sokkelin omin kätösini klubitalon toimistoon. Että minä olen ihan yhtä halukas säilyttämään sitä keittiöni lattialla, kuin he ovat innokkaita säilyttämään sitä toimistossaan. (ja minä todellakin olin valmis toteuttamaan uhkaukseni!). No, Lishi hoiti homman ja joku setä tuli ja vei sokkelin pois. Ihan joo kiva, onhan sekin tietysti.. ratkaisu. Mutta ei sellainen ratkaisu, millä olisi saatu se alkuperäinen ongelma ratkaistua. Siis se, että meillä olisi se (rumasana) sokkeli paikoillaan. 

Myöhemmässä tarkastelussa paljastui lisäksi, että pesukonetta ei ole myöskään kiinnitetty kaapistoon millään tavalla. Kun luukun avaa, kone liukuu pois paikaltaan. Lisäksi meidän keittiön hana on nyt irti ja heiluu. Ei kuulunut senkään kiinnittäminen takaisin paikoilleen vissiin heidän vastuulleen. Niin ja ne käyttöohjeet, luonnollisesti vain kiinaksi. Ja se kone.. Ihan rimpula. Win where you choose to fight on aika hyvä motto täällä ja alan kallistua sille kannalle, että me oltaisiin ihan hyvin pärjätty niillä vanhoilla koneilla. Mutta näillä mennään, tarinan seuraavia käänteitä odotellen..

Älkää nyt luulko, että olisin kyllästynyt tähän Kiina-meininkiin. En ollenkaan. Tämä on vaan arkipäivää. Ei näistä asioista oikeasti jaksa enää kiukustua, kuten ehkä aiemmin. Tosin tätä ei saa missään nimessä paljastaa tuonne klubitalon suuntaan! On vain pidettävä uskollisesti kiinni kiukkuisen ja vaikean akan maineesta.
 





torstai 4. syyskuuta 2014

Tavallinen tiistai

 
 Pitkä tauko bloggaamisessa ei tee blogin kirjoittamisesta ainakaan helpompaa. Tulee sellainen fiilis, että pitäisi olla jotain todella järkevää ja kantaa ottavaa sanottavaa, jotain hauskaa kerrottavaa tai että olisi ainakin tapahtunut jotain todella erityistä. Ennen kuin voisi taas palata blogin pariin. Mutta kun mitään sen suurempaa ei vaan ole tapahtunut. Tavallisen ja ah niin ihanan arjen kunniaksi, päätin sitten katkaista blogi-hiljaisuuden kertomalla mistä muustakaan, kuin meidän tavallisesta arjesta.

Aloitetaanpa alusta, ihan tavallisesta tiistai-aamusta.. Aamu valkeni meillä jälleen kerran hyvin paljon aikaisemmin, kuin olisin itse toivonut. Itseasiassa sen jälkeen, kun tytöt syntyivät, ei meillä ole tarvittu herätyskelloa. Vaikka kuinka väsyttäisi, armoa ei tunneta eikä varsinkaan lapsien taholta anneta. Poskea tökitään ja pienet sormet repivät silmiä väkisin auki, kunnes ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oikeasti herätä. On joskus hieman vaikeaaa ymmärtää, miten jotkut voivat olla sillä samalla sekunnilla silmien avautuessa niin täynnä energiaa. Pää täynnä kiperiä kysymyksiä ja ajatuksia, jotka eivät millään malttaisi pysyä hetkeäkään pään sisällä. Kun itse tunnen olevani lähinnä vain vanha väsynyt raato.
 


Saisko vielä nukkua?

Tytöillä on tapana juosta välittömästi herättyään huoneeseemme, tosin viime öiden nukkumisjärjestelyt ovat olleet hieman tavallista poikkeavammat. V lähti aikaisin sunnuntai-aamuna kahden viikon työmatkalle ja minä olen luvannut tytöille (hys, salaa, ei kerrota isille!), että isin ollessa poissa, he saavat hiippailla yöllä äitin viereen, jos siis heräävät. Jostain syystä en ole herännytkään aamulla yksin. Onhan se toki mukavaa ja söpöä, kun kaksi pientä tyttöä tuhisee vieressä - ainakin ajatuksen tasolla. Mutta todellisuudessa se ei ole kovin hauskaa. On täysin käsittämätöntä, miten kaksi niin pientä ihmistä pystyvät nukkumaan niin täydellisen keskellä sänkyä, poikittain tai vähintään x-asennossa, vieden kaiken mahdollisen tilan, jokainen yö, kun siihen sänkyyn hiippailevat. Kahden herätyskellon kalkattaessa löysinkin itseni jälleen kerran, tänä tavallisena tiistai-aamuna, sängyn jalkopäästä. Poikittain, ehkä noin 40cm kapeasta tilasta. Että näin meillä siis nukutaan seuraavat kaksi viikkoa, kun tein tämän teoriassa ihanalta kuulostavan lupauksen lapsosillemme. 

Aamut sujuvat pääosin samaan tapaan, on V kotona tai ei. Minä vastaan aamupalasta ja -toimista. Huolehdin pöiväkotireput ja vesipullot, koiran ruoat, pistän pesukoneen pyörimään, ratkaisen konfliktit, viihdytän, pyyhin peput, patistelen pukemaan ja halin. Tilaan uuden vesipullon automaattiin, käyn joka-aamuista taistoa hiustenharjauksen puolesta (ei varmaan tarvitse arvata ketkä ovat sitä vastaan), etsin kadonneita alushousuja (niiden samojen tyyppien, joiden mielestä pitkiä hiuksia ei tarvitse harjata mielellään koskaan) jne. V hoitaa itse itsensä, ainakin pääosin, luojan kiitos! 

Aamun ensimmäinen nahistelu käydään usein keittiössä, siitä mitä laitetaan aamupalaksi. Tämä tavallinen tiistai ei tuonut siihen poikkeusta. Meidän kaksoset eivät näköjään koskaan voi olla samaa mieltä mistään asiasta, se on joku kiveen hakattu periaate. Sama koskee lastenohjelmia, sitä mitä leikitään ja mennäänkö päiväkotiin kävellen vai potkulaudoilla. Ihan näin esimerkkeinä. No, tytöt syövät mitä äiti laittaa ja jos ei kelpaa, saavat olla syömättä. Tänä tavallisena tiistai-aamuna syötiin kaurapuuroa banaanilla.

Oma aamupalani on ollut viimeiset neljä viikkoa hyvin samankaltainen. Ihan oikeaa fitness-ruokaa, ammattilaisten ohjein. Desperate housewife kaipaa aika ajoin haasteita elämäänsä ja siksipä aloitin elokuun alussa kymmenviikkoisen ihmiskokeen, Fitfarmin Bikini fitness challengen. Ja miksikö tähän ryhdyin, kun eihän minun tarvitse laihduttaa? No siksi, että hampaat irvessä hikoilu, omien rajojen etsiminen ja kehittyminen motivoivat. Minä en nimittäin ota urheilua vakavasti vaan supervakavasti. ;) Lisäksi suurella mielenkiinnolla seuraan, miltä tuntuu noudattaa kymmenen viikkoa ammattilaisten laatimaa tiukkaa ruokavaliota. Ja mitkä ovat sitten ne lopulliset tulokset.
 
 
Tällä se haba kasvaa ja rasvat tirisee sanovat ammattilaiset
 

Ja hyvinhän tämä on mennyt. Ei ole juurikaan ollut nälkä vaan olo on energinen ja hyvä, lukuunottamatta niitä aivan liian aikaisia aamuja. Treenit kulkevat vaikka ovat raskaita ja niitä on paljon. Ei ole mielitekoja, tosin aika vähän niitä herkkuja on tullut muutenkaan syötyä. Lähinnä haaveilen Oululaisen jälkiuuniviipaleista juustolla ja hedelmäsalaatista. Tällä viidennellä viikolla on yksi tankkauspäivä, jolloin saan syödä vapaammin. Ajattelin pitää sen lauantaina ja repäistä, ehkä sillä hedelmäsalaatilla.  

Kun herää aikaisin, ehtii jo ennen päiväkotia puuhailemaan kaikenlaista. Tänä kyseisenä tavallisena tiistai-aamuna tytöt nahistelivat, leikkivät ja piirsivät, minä olin taas suunnitellut kirjoittavani sähköposteja compoundin management officeen yhdyshenkilöllemme Sakuralle. Pitäisi saada sovittua aika meidän kokolattiamattojen pesulle ja lisäksi saada joku myrkyttämään meille pesiytyneet ötökät. Parvekkeemme ovenkarmeissa ja ikkunankarmeissa asustelee nykyisin uusia ystäviä. En ole heitä vielä bongannut omin silmin mutta todistusaineistoa heidän olemassaolostaan kertyy lattialle päivittäin. Joka päivä enemmän ja enemmän. Mietiskelin, että asialle varmaan kannattaisi tehdä jotakin, ennen kuin karmit on syöty kokonaan ja ikkunat tipahtavat joku tuulinen päivä lattialle. Huvittavaa. Suomessa olisin vastaavassa tilanteessa todennäköisesti järkyttynyt ja kauhuissani ja lähinnä maailmanlopun tunnelmissa mutta täällä vain kohauttelen hartioita. Pikkujuttuja. Mitäs näistä.
 
Piti myöskin ruokakauppatilaus tehdä netissä mutta kuinkas kävikään. Ei saada yhteyttä nettiin, ilmoitti selain. Se nyt ei ole mitään uutta mutta silti aina todella raivostuttavaa. Nettikatkoihin en ole kyennyt sopeutumaan edes tässä parissa vuodessa. Itseasiassa palattuamme kesälomilta elimme muutaman viikon fb-, youtube- ja blogi-hiljaisuudessa. Tein valituksia, kyselin ja painostin meidän respaa, ystäväämme Sakuraa ja compoundimme IT-osastoa. Lopulta sain vastauksen, että erään nimeltä mainitsemattoman maan hallinto oli lähettänyt määryksen, että compoundimme vapaa nettiyhteys on katkaistava. Ja siitä saakka olemmekin päässeet vain tämän kyseisen kansantasavallan sponsoroimille sivuille. Paitsi hähhää, nyt meillä onkin VPN ja pääsemme jälleen surffailemaan tämän nimeltä mainitsemattoman maan sisäistä harmoniaa uhkaaville sosiaalisen median sivustoille.
 
 
 

Vein tytöt päiväkotiin yhdeksäksi. Päiväkoti alkoi kaksi viikkoa sitten ja hyvin on mennyt. Tytöt jäivät ainoina vanhasta ryhmästään päiväkotiin, muiden siirtyessä kouluihin. Keväällä sain paljon ihmetteleviä katseita ja kommentteja päätöksestämme. Sillä onhan se nyt aivan kauheaa (ainakin ilmeiden perusteella), että tytöillä on nyt toiseen kertaan sama opetusohjelma, hehän "jäävät luokalleen" ja vähintäänkin jäävät jälkeen muita. Siis voitteko kuvitella miten kamalaa, jäädä päiväkotiin vielä 4-VUOTIAANA!!! 

Viime vuonna tytöt olivat siis nuorimpia ryhmässään, nyt vanhimpia. Uusien kaverien lisäksi tytöt saivat uudet opettajat, Miss Beckyn ja Miss Cathyn. Becky on jenkki ja Miss Gracen tapaan todella mukava. Ja pakko muuten hehkuttaa Beckya lisää, sillä Becky nimittäin oppi erottamaan tytöt kahdessa viikossa! Että hahaa, siinäs näette, heidät pystyy erottamaan, jos vain haluaa.. ;) apuope Cathy on taas kiinalainen. Kavereiden ja opettajien lisäksi uutta on myös päivien pituus, kokonaisia päiviä lisättiin ja nyt tytöt ovat tiistaita lukuunottamatta klo 15.30 saakka päiväkodissa.
 
 
Tytöt matkalla päiväkotiin
 
Tyttöjen pidemmät päiväkotipäivät tarkoittavat enemmän vapaa-aikaa minulle. Jippii! Vai saisikohan ns. hyvä äiti julkisesti edes sanoa näin.. No, samapa se. Ihan yhtä innoissaan tytöt olivat päiväkodin alkamisesta. Tekeekö se minusta vieläkin huonomman äidin? ;) Vietimme kesällä hieman haasteellisia aikoja, sillä leikkiseuraa täältä ei kesällä juurikaan löydä. Ja nyt tänä kesänä on vaan satanut, satanut ja satanut. Suomalainen varmaan ihmettelee, että eihän se sää ole mikään este. Mutta ei täällä vaan voi olla ulkona. Maa on savimaata ja kun sataa viikkotolkulla, nurmikot muuttuvat saviliejuksi. Ei kovin houkuttelevaa. Ja kun sataa, niin sitä sadetta tulee sitten aina kaatamalla. Mitään pientä tihuutusta ei täällä tunneta. No onhan sitä tietysti kuravaatteet. Mutta kun täällä on +30C lämmintä! Siispä olemme tylsistyneet pääasiassa sisätiloissa. Moni myös tuntuu ajattelevan, että eiväthän kaksoset kavereita kaipaa, sillä onhan heillä aina toisensa. Mutta miettikäähän millaista on elämä, jossa joku, yksi ja sama ihminen, on koko ajan läsnä, kaikessa mukana, aamusta iltaan, päivästä, viikosta toiseen. Kuukausia. Vuosia. I-HAN KO-KO A-JAN. Että totta, kyllähän heillä on seuraa toisistaan mutta on niitäkin hetkiä riittävästi, kun siskon naama kyllästyttää.

Moni on kysellyt miten saan aikani kulumaan, kun en tee täällä yhtään mitään. On niin helppoa, kun lapset ovat päiväkodissa ja kotiapulainenkin osa-aikaisesti apuna. No, voin kertoa, että aika ei ole siltikään käynyt pitkäksi ja toivoisin edelleen lisätunteja vuorokauteen. Arki on arkea ja puuhaa riittää. Tuo ihminen, joka tuo leivän perheemme pöytään, tekee sen verran pitkää päivää, että saan itseni työllistettyä ihan helposti kotiasioillakin. Treenit vievät osan ajastani ja sitten tietysti ne opiskelut. Ja se kaikki määrittelemätön pikkusälä, mitä ei voi lokeroida minkään otsikon alle.


J ja J:n hieno menopeli
 

Tänä tavallisena tiistaina vietyäni tytöt päiväkotiin, lähdin kahden suomalaiskollegani kanssa läheiseen ostoskeskukseen treenaamaan. Meidän compoundilta on viimeisen vuoden aikana irtisanoutunut kaksi personal traineria ja he laittoivat oman "salin" pystyyn. Ihan perussalista ei ole kuitenkaan kyse, täällä treenataan TRX:ää, gravitya, pilatesta, kahvakuulaa, milloin mitäkin. Kiinalainen coachimme on luvannut muuten opetella suomea, jos hänellä on kymmenen suomalaista asiakasta. Sitä odotellessa.. ;) Ostoskeskukselle on meiltä ihan kävelymatka mutta ilman muuta tartuin tilaisuuteen, kun J tarjosi kyydin upealla tuk-tukillaan. Kyllä kelpasi tätien istua takapenkillä!
 

J treenaa gravitya. On muuten tehokasta touhua.


Treenin jälkeen suuntasin kotiin, suihkuun, syömään ja opiskelujen pariin. Aiheena on tällä kertaa neuropsykologia. Mielenkiintoista mutta aika haasteellista. Aivojen hermosolujen toiminta ja kaikki siihen liittyvä termistö on toistaiseksi kuin hepreaa, varsinkin englanniksi. Mutta mielenkiintoista silti.


 

 

Nasu opiskelee myös


Tiistai on poikkeuksellinen siinä mielessä, että tytöt ovat päiväkodissa vain lyhyen päivän.  Tänä kyseisenä tavallisena tiistaina menimme päiväkodin jälkeen suoraan kyläilemään suomalaisen päiväkotikaverin luokse. Tytöt leikkivät, äidit paransivat maailmaa. Sitten olikin aika kipaista kotiin vaihtamaan balettivaatteet ylle. Tänä kyseisenä tiistaina alkoi taas tyttöjen kovasti odottama baletti. Että ei ihan tavallinen tiistai kuitenkaan. Ja mikä parasta, tyttöjen paras päiväkotikaveri viime vuodelta jatkaa myös balettia.






Tyttöjen ollessa baletissa, käyn yleensä itse salilla. Koska olin aamulla jo käynyt treenaamassa, lämmittelin vain hieman ja venyttelin. Baletin jälkeen opettaja tuli kertomaan, että tytöt voisivat siirtyä ensi viikosta alkaen isompien  (5-8 vuotiaiden) ryhmään. Tämä äiti tietysti meinasi ratketa ylpeydestä, kun on niin taitavat tytöt. Tosin kyse taisi olla enemmän siitä, että pienten alkeisryhmä oli vain niin täynnä.

Baletti vei mehut pieniltä tanssijoilta ja kotona ei muuta ohjelmaa tarvittu kuin iltapala, kylpy ja reilu tunti iltasatuja. Meillä luetaan joka päivä, varmasti vähintään tunti. Tytöt nukahtivat puoli kahdeksan maissa ja sen jälkeen oli ohjelmassa vielä siivousta, ruoanlaittoa, surffailua netissä sekä koiran rapsutusta. V:n ollessa työmatkoilla ayimme Lishi on korvaamaton apu. Käyttää aamulla ensimmäisenä Nasun aamulenkillä ja illalla lähtiessään päivän viimeisestä perheestä, tulee vielä toistamiseen ulkoiluttamaan koiraa. Iltalenkit väsyneiden lasten kanssa eivät ole kovin hehkeitä, varsinkin, jos sataa kaatamalla vettä. Lishi ja Nasu ovat itseasiassa aika hyviä kavereita ja tuntuu, että Lishi jopa tykkää puuhailla Nasun kanssa. Se on aika kova juttu, sillä kiinalaiset eivät keskimäärin ole eläinihmisiä eivätkä myöskään ulkoilijoita eivätkä varsinkaan kävelijöitä.



Illalla ukkosti hetken aikaa ja meidän Nasu, kuten myös Nalle Puhin Nasu, pelkää kovasti
ukkosta. Nasu piiloutui tyttöjen sänkyjen alle pauketta.

Viimeiset valot sammuivat kodissamme hiukan ennen yhtätoista. Että näin hehkeää ja hurjan mielenkiintoista elämää me täällä Kiinassa vietämme.  

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Vihatako vaiko rakastaa - ainakin tykkään

Blogi on ollut varsin hiljainen viime aikoina. En ole löytänyt motivaatiota enkä oikein aihettakaan kirjoittaa. Vaikka aiheita sinänsä olisi ollut tarjolla. Viimeiset kuukaudet ovat osoittaneet, että mikään ei ole expat-elämässä varmaa - ei edes silloin, kun se on varmaa. Meidän paluumme Suomeen V:n uuden työn myötä muuttuikin yhtäkkiä yhdeksi lisävuodeksi Kiinassa. Muuttojärjestelyt oli aloitettu, päiväkotipaikkoja metsästetty kuumeisesti ja jopa uuden kodin etsintä oli aloitettu.

Ajatukset ja tunteet ovat kulkeneet kevään aikana sieltä tänne ja täältä sinne. Ensin oli valmistauduttava heittämään Kiinalle hyvästit. Totuttautua ajatukseen, että tämä oli sitten tässä. Kunnes sitten vuorostaan, yllättäen, pitikin hyvästellä Suomi ja ne suunnitelmat ja ajatukset, mitkä olivat jo lähteneet mielessä kehittymään. Nyt on tasapaino taas saavutettu, ajatukset kohdistettu ja elämä voi jatkua taas noin seuraavan vuoden eteenpäin. Näillä mennään.
 
 
Kielletyn kaupungin porteilla. Me ja muutama muukin.
 

Kiinaan jäämistä puolsi ennen kaikkea firman, minun ja tyttöjen etu. Uudessa roolissaan V on ollut paljon poissa ja silloinkin, kun on kotona, ei ole samalla tavalla läsnä kuten aiemmin. Globaalin roolin myötä myös työajat ovat globaalit. Kun työpäivä Kiinassa päättyy, puhelinlangat laulavat sinne suuntaan, missä vasta heräillään. Uusi tilanne meille kaikille ja vaatii hieman totuttelua. Suomeen palaaminen ja sen myötä minun palaamiseni työelämään olisi ollut tässä tilanteessa olisi lievästi sanottuna haastavaa. En sano mahdotonta, sillä ainahan lastenhoidon voisi ulkoistaa nannylle. Mutta minä en ole siihen valmis, se vaan ei ole mielestäni oikein. Tytöt ovat vielä pieniä ja he tarvitsevat vanhempiaan. Ja kun isi-parka joutuu sammuttamaan tulipaloja pelastaakseen koko maailman, jää minulle siis entistä vahvemmin se kotiäidin rooli. Vaikka edelleenkään en osaa itseäni kotiäidiksi mieltää. En, vaikka olen kotona ollut nyt aika tarkalleen neljä vuotta.
 


Kiellettyä kaupunkia
 

Mutta ei ajatus Suomeen muuttamisesta tuntunut vain haasteelliselta vaan jollain tapaa myös yllättävän kurjalta. Mietin, onko kyse vain siitä arjen pyörittämisen hankaluudesta? Vai että olisinko jo niin tottunut tähän todella hohdokkaaseen (hymyilen sarkastisesti) expat-elämään, että tavallinen elämä ei enää olisi riittävän hohdokasta? Tulin viime viikonlopun Pekingin matkalla siihen tulokseen, että vastaus kumpaankin kysymykseen on ehdoton ei. Taustalla on jotain muuta.

Kävellessämme pitkin Pekingin katuja, mieleeni hiipi ajatus, että kaikesta huolimatta minä taidan ihan oikeasti tykätä Kiinasta. Enkä tarkoita nyt meidän elämää täällä länkkäreiden asuinalueella, missä on uima-altaat pihalla ja sisällä ja ayit hoitavat siivoamisen. Vaan tarkoitan sitä Kiinaa, mikä on tuolla muurien ulkopuolella. Mietin, mistä tämä tunne on lähtöisin ja mistä minä Kiinassa itseasiassa pidän.. Mutta en minä osaa vastata näihin kysymyksiin. Minä vain tunnen.
 


 
 

Suhteeni Kiinaan on toki monessa suhteessa ristiriitainen. On monta asiaa, joita en voi ymmärtää. Asioita, jotka saavat pinnani kiristymään ja vereni kiehumaan. Ja on myös asioita, joita haluaisin ja voisin ehkä ymmärtää, mutta en vaan pääse niihin käsiksi. Expat-elämä ei ole kaikilta osin oikeaa elämää, ainakaan, kun on se kotona oleva osapuoli. Elän tavallaan kuplan sisällä, irti todellisuudesta, irti ympäröivästä yhteiskunnasta, ulkopuolisena. Minulla ei ole esimerkiksi yhtään ainoaa kiinalaista ystävää ja sellaisia kiinalaisia tuttavia, kenen kanssa voisi vaihtaa edes sen muutaman sanan, no, ei niitäkään kovin montaa ole. Se on vähän surullista. Kaikki mitä Kiinasta tiedän, perustuukin joltakin länsimaalaiselta kuulemaani tai jonkun länkkärin kirjoittamaan tai omiin havaintoihini. 
 
 
Nähty ja käyty nyt
 

Pidin Pekingistä, sillä minusta tuntui, että Peking on enemmän kiinalainen kaupunki kuin Shanghai. Jotenkin aidompi. Mutta sitten totesin, että mitäpä minä tiedän. Siis siitä mitä on Kiina ja kiinalaisuus. Minä tiedän vain sen, miltä asiat näyttävät ja Kiina taas on maa, missä kaikki ei todellakaan ole aina sitä, miltä se näyttää. Ehkä siksi minun on ehkä vaikea pukea sanoiksi miksi Kiina kiehtoo minua. Se on vain jotain mitä minä en oikeasti edes ymmärrä, ehkä aavistan. 
 
Ei voi muuta kuin tykätä maasta, missä yleisten vessojen seinältä voi löytää tällaiset varoituskyltit.
Vessaa ei tosin tullut testattua..
 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Minulla on sanottavaa

Sitten viimeisimmän blogikirjoituksen, paljon on jälleen sattunut ja tapahtunut. Viimeisten viikkojen tapahtumat kuulostavat pikakelattuna suurin piirtein tältä:

Yläkerran naapurin hullu koira muutti pois asuinalueeltamme, kuten myös muutamaa viikkoa myöhemmin hullun koiran hermoromahduksesta kärsivä omistaja. Huh. Problem solved. Paitsi että se hullu koira muuttikin taas takaisin yläkertaan, nyt vain hullun naisen ex-miehen ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Joulukuun alussa kävimme yhdistetyllä V:n työmatkalla ja lomareissulla Hong Kongissa - ihana kaupunki, muuttaisin vaikka heti. Joulukuun alussa saimme kärsiä kaikkien aikojen huonoimmasta ilmalaadusta (Shanghaissa) ja sen kunniaksi on meidän perheessä otettu maskit käyttöön ja paremmat ilmanpuhdistimet tilattu. Niitä ei ole vielä saatu, sillä emme olleet sitten ihan ainoita asiakkaita kyseisinä päivinä.. Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme Shanghain suomalaisten kekkereillä, oli iltapuvut, kampaukset, kynnet ja kaikki ja tytöillä kotona hoitaja. V käväisi parhaan miehen roolissa Suomessa (häissä) ja samalla viikolla me kotijoukot juhlimme tyttöjen ensimmäisiä päiväkodin joulujuhlia ja hyvästelimme muutamia kotimaihinsa palaavia perheitä. Jouluhässäkästä selvisimme kunnialla, kuten myös itse joulusta. Joulupukki vieraili ja toi tytöille paljon lahjoja. Ainoa, joka ei jo perinteisesti lahjoja saanut, olin taas minä. Pitäisiköhän tsempata tämän käytöksen kanssa tänä vuonna? ;) Niin ja olemme tietenkin myös sairastelleet. Viimeisimpään meillä varsinkin tuntuu olevan aivan erityistä lahjakkuutta. Vuosi taisi ohimennen myös vaihtua. Ei juhlia, ei valvomista, ei skumppaa eikä varsinkaan lupauksia. Ja ajatella, siitä huolimatta pääsimme vuoteen 2014.    
 
Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa asiasta, mitä olen pyöritellyt mielessäni viime viikkoina. Tai lähinnä monista erilaisista asioista, jotka kietoutuivat yhdeksi vyyhdeksi päässäni. Kuten kiakkovieraista, lottovoitosta syntyä Suomeen, Shanghain ilmansaasteongelmasta, rahasta, onnellisuudesta, vanhuksista, kumppanin valinnasta ja turhasta ruikuttamisesta. Yhteydet näiden välillä kuulostavat varmaan aika kaukaisilta but wait and let me explain..
 
Muutama viikko sitten juttelin salilla erään kiinalaisen personal trainerin kanssa - juuri tämän saman, jonka mukaan lapseni ovat tosi söpöjä mutta hieman lihavia. Keskustelu lähti muistaakseni liikkeelle Shanghain kalleudesta asuinkaupunkina ja lopulta päädyimme keskustelemaan kumppanin valinnasta. Ja siitä, miksi rahalla saa Kiinassa rakkautta ja rahaton jää helposti ilman. Siitä, että miehellä pitää olla omistusasunto, auto ja hyvä työpaikka saadakseen tyttöystävän ja sen jälkeen hänen vanhempiensa hyväksynnän avioliitolle.

Varallisuuden korostuminen kumppanin valinnassa kuulostaa minun ajatusmaailmastani käsin väärältä, pinnalliselta, jopa loukkaavalta. Miksi kukaan mies haluaisi naisen, joille on tärkeintä raha eikä hän itse? Ja kuka nainen haluaa elää vain miehen rahoilla? Miksi nainen ei voisi hankkia autoa ja asuntoa itse tai yhdessä sen miehen kanssa? Sillä eihän raha ole kaikki kaikessa eikä raha takaa rakkautta - eihän..?
Esitellessäni näkemyksiäni puolituohtuneena kiinalaiselle keskustelukumppanilleni, hän melkein suuttui minulle. Hän jäätävästi totesi, että ilman rahaa ei ole rakkautta. Tai että pelkällä rakkaudella ei tee mitään. Ainakaan Kiinassa. Hän käski minun ajatella asioita uudestaan ja heitti minulle vastakysymyksen: menisinkö naimisiin rikkaan miehen kanssa vai köyhän, kun tietäisin, että esimerkiksi tulevan lapsemme sairastuessa hänen hoitonsa riippuisi siitä, kuinka paljon rahaa lompakosta löytyy? Tai kestäisinkö katsella köyhän miehen vaimona sitä, että omat vanhempani eläisivät vanhuutensa köyhyydessä, nähden nälkää?

Tunsin itseni hetken aika tyhmäksi ja naiiviksi. Enkä osaanutkaan enää vastata hänen kysymykseensä. Jäin miettimään keskusteluamme ja pohdin olisiko sittenkin niin, että romanttinen, idealistinen käsitys kaiken voittavasta rakkaudesta on meidän länsimaalaisten, hyvinvointivaltioiden, kasvattien etuoikeus? Sillä meillä on kenties varaa (rahaa) ajatella niin. Ehkä rakkaus voittaa sitten kaiken kun perustoimeentulo on turvattu. Ettei rakkaus voitakaan ihan kaikkea. Kuten nälkää, kurjuutta ja surkeutta.

 
Tämän keskustelun jälkeen jäin muutoinkin miettimään rahaa, sen merkitystä ihmisille, eri puolilla maailmaa. Kiinassa raha tuntuu olevan muuallakin kuin parin valinnassa se tärkein asia. V:n kanssa olemme päivitelleet hänen kiinalaisten kollegoidensa asennetta - onko tosiaan niin, että töissäkin vain palkalla on merkitystä? Eikö oppiminen, kehittyminen, uramahdollisuudet tai työyhteisö merkitse tosiaan yhtään mitään? Joskus tuntuu (kärjistetysti), että raha menee täällä kaiken edelle. Äidinmaidon korviketta voidaan jatkaa melamiinilla, ketun- ja rotanlihaa myydä lampaanlihana tai laskea tehtaan jätevedet suoraan maaperään ja vesistöihin, sillä siten säästetään ja omaan taskuun tipahtaa muutama kolikko enemmän. Onkin varsin helppoa ajatella, että kiinalaiset ovat niin ahneita, että rahanhimossaan he uhraavat kaikki moraaliset ja eettiset periaatteet. "Kusettavat" aina kun uskovat, etteivät jää toimistaan kiinni. Mutta voisiko kuitenkin olla, että raha motivoi kiinalaisia osaksi juurikin siksi, että sitä ei suurimmalla osalla ole kovin paljoa. Että voisiko olla niin, että moralisointi, yhteiskuntavastuu ja muut ovat osittain meidän hyvinvointivaltioiden kasvattien etuoikeuksia. Kun elinolot ovat kehnot, pyritään vain turvaamaan oma ja läheisten toimeentulo. Kun se on hoidossa, on varaa tuijotella myös perheen napojen ulkopuolelle.


Hyvinvointivaltiossa, kuten Suomessa, ihmiset voivat luottaa siihen, ettei heitä jätetä heitteille. Todellista köyhyyttä ja kurjuutta ei Suomessa juurikaan esiinny. Ihan oikeasti. Sitä ei ole. Tai jos sitä on, haluaisin nähdä missä. En ole koskaan siihen törmännyt ja kuitenkin yli 30 vuotta olen kyseisessä maassa asunut. Ja siitä syystä minua on lievästi sanottuna hieman ärsyttänyt kiakkovieraat ja kaikki muutkin valittajat, joita Suomessa tuntuu olevan rutkasti. Suomessa asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin. Myös työttömillä, vanhuksilla, lapsilla että sairailla. Ja kaikkien ammattiryhmien edustajilla. Kaikilla on mahdollisuus opiskella ja tehdä töitä, saada ihan mukava perustoimeentulo. Asua lämpimässä asunnossa, saada terveydenhoitoa, hengittää puhdasta ilmaa, ilmaista mielipiteensä vapaasti ja elää turvassa. Suomi sijoittuu kaikissa mahdollisissa vertailuissa aina maailman parhaiden maiden joukkoon, niin onnellisuuden, lehdistönvapauden, korruption, kilpailukyvyn, ihan kaiken hyvän osalta. Ja silti me suomalaiset vain ruikutamme, kuinka huonosti asiat ovat.


Nyt Suomessa on lama ja jostain pitäisi säästää ja tinkiä mutta kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista. Kaikki vain valittavat. Että tämä ja tämäkin asia on huonosti, ei tästä voi tinkiä. Mutta kun on vaan pakko tinkiä. Mitä sitten, jos valtiolla ei ole varaa rakentaa uutta lastensairaalaa? En kiellä, etteikö tämä projekti olisi minun sydäntäni lähellä ja ettenkö pitäisi sitä tärkeänä asiana. Mutta sen sijaan, että energiaa käytetään valittamiseen, mietin miksi ihmiset eivät tee mitään. Tekisivät vaikka lahjoituksen, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Tai jos jotakin harmittaa vanhusten olot hoitokodeissa - miksi ei ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi mummojen ulkoiluttajaksi ja seuraneidiksi? Tai jos naapurin bemari harmittaa, voi aina kouluttautua lisää ja työskennellä kovemmin ja katsoa, josko osaisi itse olla yhtä pätevä. Tuntuu, että osa ihmisistä olettaa, että heillä on vain oikeuksia mutta ei velvollisuuksia tai vastuuta.


Samoina päivinä kun täällä elettiin vaarallisen saastepilven keskellä, lueskelin Hesarin sivuilta uutista siitä, miten epäterveellistä voi kynttilöiden polttaminen ollakaan. Kuinka pienessä asunnossa ilmanlaatu huononee palavien kynttilöiden vuoksi nopeasti. Ja kuinka paljon ruonlaitonkin kautta voi sisäilmaan päästä haitallisia yhdisteitä. En oikein tiennyt mitä olisin ajatellut. WHO:n määrittelemä suositus näille vaarallisille pienhiukkasille on 25ug/m3 (24h keskiarvo) ja Suomessa on määritelty vaaralliseksi pienhiukkasten määräksi 75 ug/m3. Joulukuun alussa, pahimpana päivänä, korkein bongaamani lukema oli eräässä mittauspisteessä 649. Että siitä voi sitten hakea perspektiiviä tähän kynttiläuutiseen. Tuolloin joulukuun alkupuolella, noina päivinä, ei täällä mistään muusta oikeastaan puhuttu. Kun käyrät vain jatkoivat nousuaan tunti tunnilta, epätoivo ja pienoinen paniikki alkoi hiipiä mieleen. Huonoa ilmanlaatua ei nimittäin oikein pääse pakenemaan - on vaan pakko jatkaa hengittämistä. Mutta en minä eniten ahdistunut oman perheeni puolesta, vaikka toki tuon 649 lukeman nähdessäni olisin halunnut poistua lapsineni tästä maasta välittömästi. Me olemme kuitenkin onnekkaita, sillä me muutamme täältä vielä pois. Meillä on paluulippu takataskussa Suomeen, missä taivas on sininen. Mutta kaikki nämä miljoonat, itseasiassa yli miljardi kiinalaista. He joutuvat tänne jäämään. He eivät pääse pakoon, heillä ei ole vaihtoehtoa. Eikä suurin osa edes voi haaveilla ilmanpuhdistimista, joita me länsimaalaiset haalimme kaikkiin huoneisiimme.    


Taannoin V:n työkaveri oli kysellyt vanhusten oloista Suomessa, että huolehtivatko lapset vanhemmistaan heidän ikääntyessään. V oli vastannut, että osa vanhuksista asuu lastensakin luona mutta ikääntyvän kunnon heikentyessä Suomessa  vanhuksia menee myös vanhainkoteihin. V:n työkaveri oli ilmeisen järkyttynyt tästä vastauksesta ja jatkoi kyselemällä, että miten se on mahdollista, eikö Suomessa vanhainkodeissa sitten lyödä vanhuksia..? Mitäpä tuohon sanoisi. Että ehkä meidän hyvinvointivaltiossamme vanhuksilla on sittenkin ihan ok oltavat. Täällä vanhusten toimeentulo on riippuvainen heidän lapsistaan (monesti yhdestä lapsesta yhden lapsen politiikan ansiosta), sillä kunnollista ja riittävää eläkejärjestelmää ei ole. 


Pienten lasten äitinä rankimmalta tuntuu tietysti se, millaisissa oloissa tässä maassa elävät niin monet lapset ja tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka romaanin.. Joulukuussa lukaisin aiheeseen liittyvän kirjan nimeltään Kiinan kadotetut tyttäret (http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/532 ). Kirja oli kahden pienen tyttösen äidille aika kivuliasta luettavaa mutta suosittelen kirjaa silti. Saa taas hieman perspektiiviä tähän elämään ja todellisuuteen tällä planeetalla. Lukemista jatkoin vielä kirjalla nimeltä Suljettu Maa http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/397 ). Tämä kirja ei kerro Kiinasta mutta rakkaasta naapuristamme Pohjois-Koreasta. Pysäyttävää ja hämmentävää, pelottavaa.   
 
 
Muun muassa näitä asioita pohtiessa on tullut sellainen tunne, että onko meistä suomalaisista on tullut liian ylimielisiä. Meillä on mielestämme kaikenlaisia oikeuksia ja oletamme, että me ansaitsemme ihan kaiken. On kamalaa, jos ei ole rahaa lähteä ulkomaanlomalle, naapurilla on mersu tai varsinkin jos pitää tinkiä saavutetuista eduista. Mutta loppujen lopuksi, mitä me oikeasti ansaitsemme? Me saamme niin monta asiaa ilmaiseksi hyvinvointivaltiossamme. Jossain muualla maailmassa ihmiset joutuvat raatamaan, surkeissa oloissa, saadakseen edes jonkinlaisen katon pää päälle ja ruokaa pöytään. Selvitäkseen edes jollain tavalla. Että millä perusteella me ansaitsemme kaiken sen hyvän? Emme me ansaitse yhtään enempää kuin kukaan muukaan. Me olemme vain hyvin onnekkaita, että olemme syntyneet Suomeen. Anteeksi vielä paasaus mutta minua ottaa juuri nyt päähän kaikenmaailman rutisijat, kiakkovieraat ja muut.    
 
  
 
 
 
 
 
 
 
 

torstai 14. marraskuuta 2013

Kohtaamisia naapurin kanssa

Yläkertaamme muutti kesällä uusi naapuri. Äiti, kaksi tytärtä ja kaksi koiraa. Epäsuomalaiseen tapaan päätin heti ensi kohtaamisella jutustella mukavia uusien tulokkaiden kanssa ja toivottaa heidät tervetulleiksi. Tein sen jopa paikassa, missä suomalaiset ovat perinteisesti aivan hiljaa. Nimittäin hississä. Astuimme hissiin rouvan kanssa yhtäaikaa ja kysäisin ovatko he juuri muuttaneet Kiinaan vai asuneet täällä jo pidempään. Luulin saavani kivan, lyhyen vastauksen kuten "kiitos kysymästä, muutimme kaksi päivää sitten". Ja siihen olisin voinut jatkaa lyhyen ytimekkäästi "Tervetuloa". Mukavaa, mitään sanomatonta small talkia naapureiden kesken.
 
Mutta se keskustelu ei mennyt aivan kuten oletin. Matkasimme yhdessä hississä yhden kerrosvälin - pohjakerroksesta toiseen kerrokseen - ja sinä aikana sain kuulla tarinan. Että he ovat asuneet Kiinassa itseasiassa jo kolme vuotta. Hänen aviomiehensä oli löytänyt täältä uuden naisen, vietnamilaisen. Puoli vuotta hän oli odottanut, että mies tulisi järkiinsä ja palaisi perheensä luo. Ei palannut ja siksi rouva muutti tyttöineen compoundillemme muutamaksi kuukaudeksi, "lomailemaan", ennen kuin muuttaisivat takaisin Englantiin. Ja sitten aukesivat hissin ovet, olimme perillä meidän kerroksessamme. Piti jäädä kyydistä, sanoa jotain järkevää mutta en tainnut onnistua. Mumisin varmaan jotain latteaa ja omituista. Olin niin puulla päähän lyöty tästä kohtaamisesta. Ihan tällaista en osannut odottaa.. Didn´t see it coming.
 
Olen kuullut vastaavista tapauksista aiemminkin. Siitä, että perhe lähtee yhteiselle seikkailulle Kiinaan mutta takaisin palataankin osissa ja palasina. Jos palataan. Viimeksi kun kävin tyttöjen kanssa sairaalassa, en voinut olla huomaamatta sitä, että lähes kaikki sairaalassa pyörineet pariskunnat muodostuivat kiinalaisesta naisesta ja länsimaalaisesta miehestä. Yhtään pariskuntaa en missä mies olisi kiinalainen ja nainen länsimaalainen en ole tavannut. Länkkärinaisten keskuudessa kiinalaiset miehet eivät ole keskimäärin kova juttu eivätkä länkkärinaiset varmaankaan kiinalaisten miesten. Mutta länsimaalaiset miehet ovat täällä ilmeisen kovaa valuuttaa, heitä pidetään usein hyvännäköisinä ja heillä on usein myös sitä kiinalaisten arvostamaa rahaa. Tuntuu, että raha on kiinalaisille kaikki kaikessa ja kumppania valittaessa se onkin monelle yksi tärkeimmistä valintakriteereistä. Kiinalainen nainen haluaa hyvin toimeentulevan miehen.
 
 
Olen tuntenut syvää myötätuntoa yläkerran naapuriamme kohtaan. Olen yrittänyt jutella ja hymyillä aina kuin kohtaamme. Hän on vaikuttanut kohdatessamme hyvin positiiviselta, tilanteeseen nähden. Hän on aina niin huoliteltu, kaikin puolin miellyttävä nainen. Tänään sainkin sitten olla näkemässä ja kuulemassa taas jotain, mitä en todellakaan osannut odottaa.. Kaikki sai alkunsa koirien aamuisesta "kohtaamisesta".
 
Aloitetaan sillä, että meidän Nasuhan on superkiltti koira. Niin ihmisille kuin muille koirille.  Ulkona Nasu haluaisi tervehtiä kaikkia, olla kaikkien ystävä. Nasu ei koskaan murise toisille koirille, ei koskaan hauku, ei riitele, ei rähjää, ei kukkoile vaan alistuu mieluummin. Yläkerran toinen koira sitten.. on hieman eri maata.. Ensimmäinen kohtaaminen yläkerran koirienkaan kanssa ei sekään sujunut odotetusti. Toinen koirista hyökkäsi nimittäin suoraan Nasun kimppuun, ilman mitään ennakkovaroitusta, ilman mitään provosointia. Tuosta vaan. Satuin onneksi itse juuri paikalle (Lishi oli Nasun kanssa ulkona) ja sain karjumalla ja potkimalla koiran pois Nasun kimpusta. Naapurin koiria ulkoiluttanut ayi ei pystynyt tekemään tilanteessa mitään, päästi koirat irti, eikä myöskään meidän Lishi, he säikähtivät tilannetta niin paljon. 
 
Naapurimme selitteli tapahtunutta V:lle samana iltana siten, että Nasu oli yllättänyt Amyn (koiran). Että Amy on vaan niin herkkä. Mutta minä näin tilanteen. Koirat eivät kohdanneet todellakaan yllättäen vaan näkivät toisensa jo metrien päästä. Tämän tapauksen jälkeen sama on tapahtunut jo kahdesti. Ja aina kun Amy näkee Nasun, koko koira muuttuu. Se ilme, se ruumiinkieli. Siitä ei ole epäselvyyttä. Aikeet ovat selvät. Ja viimeisin tapaus sattui tänä aamuna. Lishi tuli tänään aamulenkiltä Nasun kanssa aivan hädissään, yläkerran "herkkä" Amy oli taas käynyt päälle eikä omistaja ollut pystynyt estämään tilannetta. Hänen voimansa eivät vain riittäneet pidättelemään kahta koiraa.
 
Minun mittani täyttyi, sillä tiedän, että se koira todellakin hyökkää. Hyökkää vahingoittaakseen. Siispä päätin mennä juttelemaan naapurimme kanssa miten tilanne voitaisiin ratkaista. Tai lähinnä mitä hän asialle aikoo tehdä. Me emme pahemmin itse pysty mitään tekemään, sillä Nasu ei kerta kaikkiaan provosoi hyökkäyksiä millään tavalla. Yrittää vain päästä karkuun.
 
Ajatuksissani kohtaaminen rouvan kanssa olisi mennyt seuraavasti: naapuri ensin pahoittelisi tapahtunutta. Pyytäisi anteeksi, kysyisi onko koiramme kunnossa. Ja sitten kertoisi miten ongelma ratkaistaan. Mutta tälläkään kertaa kohtaaminen naapurimme kanssa ei sujunut odotetusti. Koputin naapurin ovelle, hän avasi oven puhelin kädessään. Hän sanoi, että tietää miksi tulin. Ja että minun pitäisi puhua hänen miehensä kanssa. Minä kysyin, että miksi minä puhuisin miehelle. Että eihän mies edes asu täällä. Eikä mies koiria ulkoiluta vaan hän ja hänen ayinsa. Että hänen ja ayin pitäisi pystyä kontrolloimaan koiria, eikä siihen puhuminen miehen kanssa auta millään tavalla. Sitten naapurimme alkoi itkeä ja huutaa. Että hän ei jaksa tällaista ja että minun pitää jättää hänet rauhaan. Paiskasi kädessään olevan puhelimen porraskäytävän lattialle, niin että se meni aivan palasiksi ja sitten ryntäsi sisälle kotiinsa. Didn´t see this coming either. Että tällaista small talkia tällä kertaa.
 
Olo oli aika typertynyt. Kaikki se myötätunto, ystävällisyys ja ymmärrys naapuriamme kohtaan haihtui. Sillä minähän suojelen lapsiani ja koiriani kuin leijonaemo. Ja jos kukaan yrittää heitä vahingoittaa, minulla sumenee päässä. Nasu ei ole meille vain koira vaan niin rakas ja tärkeä osa tätä perhettä. Ja minun  tehtäväni on suojella lapsiani, niitä "oikeita" ja karvaisia.

Olen tässä miettinyt mitä sanon naapurillemme, kun seuraavan kerran kohtaamme. Small talk saa jäädä kyllä välistä, ehkä rupean vain suomalaiseksi ja tuijottelen seiniä tai kengänkärkiä. Enkä ole huomaavinaan. Enkä tiedä mitä teen sille koiralle, kun sen seuraavan kerran näen. Ehkä potkaisen muutaman mojovan potkun kylkeen tai ostan jotain rotanmyrkkyä (no en nyt oikeasti). En myöskään tiedä miten itseasiassa uskallan päästää enää Lishiä Nasun kanssa ulos tai ylipäänsä viedä itsekään Nasua ulos, jos se hullu koira sattuisi samaan aikaan lenkille. Seuraavalla kerralla emme välttämättä ole enää yhtä onnekkaita, siis että Nasu säästyisi jälleen ilman fyysisiä vammoja.. Onneksi meidän koira on vahvarakenteinen ja paksuturkkinen norwichi eikä mikään rääpäle-chihuahua. Jos olisi, meillä ei varmaan enää olisi koiraa.
 
Argh.
 
Asia on jätetty nyt meidän management officen ihmisten ratkaistavaksi. Ja olemme päättäneet, että soitamme poliisit paikalle, jos vielä vastaavaa tapahtuu. En tiedä olisiko siitä mitään hyötyä mutta aina voi yrittää. Kiinassa ei ainakaan käsittääkseni kovin hyvällä katsella vihaisia koiria.