Sitten viimeisimmän blogikirjoituksen, paljon on jälleen sattunut ja tapahtunut. Viimeisten viikkojen tapahtumat kuulostavat pikakelattuna suurin piirtein tältä:
Yläkerran naapurin hullu koira muutti pois asuinalueeltamme, kuten myös muutamaa viikkoa myöhemmin hullun koiran hermoromahduksesta kärsivä omistaja. Huh. Problem solved. Paitsi että se hullu koira muuttikin taas takaisin yläkertaan, nyt vain hullun naisen ex-miehen ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Joulukuun alussa kävimme yhdistetyllä V:n työmatkalla ja lomareissulla Hong Kongissa - ihana kaupunki, muuttaisin vaikka heti. Joulukuun alussa saimme kärsiä kaikkien aikojen huonoimmasta ilmalaadusta (Shanghaissa) ja sen kunniaksi on meidän perheessä otettu maskit käyttöön ja paremmat ilmanpuhdistimet tilattu. Niitä ei ole vielä saatu, sillä emme olleet sitten ihan ainoita asiakkaita kyseisinä päivinä.. Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme Shanghain suomalaisten kekkereillä, oli iltapuvut, kampaukset, kynnet ja kaikki ja tytöillä kotona hoitaja. V käväisi parhaan miehen roolissa Suomessa (häissä) ja samalla viikolla me kotijoukot juhlimme tyttöjen ensimmäisiä päiväkodin joulujuhlia ja hyvästelimme muutamia kotimaihinsa palaavia perheitä. Jouluhässäkästä selvisimme kunnialla, kuten myös itse joulusta. Joulupukki vieraili ja toi tytöille paljon lahjoja. Ainoa, joka ei jo perinteisesti lahjoja saanut, olin taas minä. Pitäisiköhän tsempata tämän käytöksen kanssa tänä vuonna? ;) Niin ja olemme tietenkin myös sairastelleet. Viimeisimpään meillä varsinkin tuntuu olevan aivan erityistä lahjakkuutta. Vuosi taisi ohimennen myös vaihtua. Ei juhlia, ei valvomista, ei skumppaa eikä varsinkaan lupauksia. Ja ajatella, siitä huolimatta pääsimme vuoteen 2014.
Yläkerran naapurin hullu koira muutti pois asuinalueeltamme, kuten myös muutamaa viikkoa myöhemmin hullun koiran hermoromahduksesta kärsivä omistaja. Huh. Problem solved. Paitsi että se hullu koira muuttikin taas takaisin yläkertaan, nyt vain hullun naisen ex-miehen ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Joulukuun alussa kävimme yhdistetyllä V:n työmatkalla ja lomareissulla Hong Kongissa - ihana kaupunki, muuttaisin vaikka heti. Joulukuun alussa saimme kärsiä kaikkien aikojen huonoimmasta ilmalaadusta (Shanghaissa) ja sen kunniaksi on meidän perheessä otettu maskit käyttöön ja paremmat ilmanpuhdistimet tilattu. Niitä ei ole vielä saatu, sillä emme olleet sitten ihan ainoita asiakkaita kyseisinä päivinä.. Suomen itsenäisyyspäivää juhlistimme Shanghain suomalaisten kekkereillä, oli iltapuvut, kampaukset, kynnet ja kaikki ja tytöillä kotona hoitaja. V käväisi parhaan miehen roolissa Suomessa (häissä) ja samalla viikolla me kotijoukot juhlimme tyttöjen ensimmäisiä päiväkodin joulujuhlia ja hyvästelimme muutamia kotimaihinsa palaavia perheitä. Jouluhässäkästä selvisimme kunnialla, kuten myös itse joulusta. Joulupukki vieraili ja toi tytöille paljon lahjoja. Ainoa, joka ei jo perinteisesti lahjoja saanut, olin taas minä. Pitäisiköhän tsempata tämän käytöksen kanssa tänä vuonna? ;) Niin ja olemme tietenkin myös sairastelleet. Viimeisimpään meillä varsinkin tuntuu olevan aivan erityistä lahjakkuutta. Vuosi taisi ohimennen myös vaihtua. Ei juhlia, ei valvomista, ei skumppaa eikä varsinkaan lupauksia. Ja ajatella, siitä huolimatta pääsimme vuoteen 2014.
Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa asiasta, mitä olen pyöritellyt mielessäni viime viikkoina. Tai lähinnä monista erilaisista asioista, jotka kietoutuivat yhdeksi vyyhdeksi päässäni. Kuten kiakkovieraista, lottovoitosta syntyä Suomeen, Shanghain ilmansaasteongelmasta, rahasta, onnellisuudesta, vanhuksista, kumppanin valinnasta ja turhasta ruikuttamisesta. Yhteydet näiden välillä kuulostavat varmaan aika kaukaisilta but wait and let me explain..
Muutama viikko sitten juttelin salilla erään kiinalaisen personal trainerin kanssa - juuri tämän saman, jonka mukaan lapseni ovat tosi söpöjä mutta hieman lihavia. Keskustelu lähti muistaakseni liikkeelle Shanghain kalleudesta asuinkaupunkina ja lopulta päädyimme keskustelemaan kumppanin valinnasta. Ja siitä, miksi rahalla saa Kiinassa rakkautta ja rahaton jää helposti ilman. Siitä, että miehellä pitää olla omistusasunto, auto ja hyvä työpaikka saadakseen tyttöystävän ja sen jälkeen hänen vanhempiensa hyväksynnän avioliitolle.
Varallisuuden korostuminen kumppanin valinnassa kuulostaa minun ajatusmaailmastani käsin väärältä, pinnalliselta, jopa loukkaavalta. Miksi kukaan mies haluaisi naisen, joille on tärkeintä raha eikä hän itse? Ja kuka nainen haluaa elää vain miehen rahoilla? Miksi nainen ei voisi hankkia autoa ja asuntoa itse tai yhdessä sen miehen kanssa? Sillä eihän raha ole kaikki kaikessa eikä raha takaa rakkautta - eihän..?
Varallisuuden korostuminen kumppanin valinnassa kuulostaa minun ajatusmaailmastani käsin väärältä, pinnalliselta, jopa loukkaavalta. Miksi kukaan mies haluaisi naisen, joille on tärkeintä raha eikä hän itse? Ja kuka nainen haluaa elää vain miehen rahoilla? Miksi nainen ei voisi hankkia autoa ja asuntoa itse tai yhdessä sen miehen kanssa? Sillä eihän raha ole kaikki kaikessa eikä raha takaa rakkautta - eihän..?
Esitellessäni näkemyksiäni puolituohtuneena kiinalaiselle keskustelukumppanilleni, hän melkein suuttui minulle. Hän jäätävästi totesi, että ilman rahaa ei ole rakkautta. Tai että pelkällä rakkaudella ei tee mitään. Ainakaan Kiinassa. Hän käski minun ajatella asioita uudestaan ja heitti minulle vastakysymyksen: menisinkö naimisiin rikkaan miehen kanssa vai köyhän, kun tietäisin, että esimerkiksi tulevan lapsemme sairastuessa hänen hoitonsa riippuisi siitä, kuinka paljon rahaa lompakosta löytyy? Tai kestäisinkö katsella köyhän miehen vaimona sitä, että omat vanhempani eläisivät vanhuutensa köyhyydessä, nähden nälkää?
Tunsin itseni hetken aika tyhmäksi ja naiiviksi. Enkä osaanutkaan enää vastata hänen kysymykseensä. Jäin miettimään keskusteluamme ja pohdin olisiko sittenkin niin, että romanttinen, idealistinen käsitys kaiken voittavasta rakkaudesta on meidän länsimaalaisten, hyvinvointivaltioiden, kasvattien etuoikeus? Sillä meillä on kenties varaa (rahaa) ajatella niin. Ehkä rakkaus voittaa sitten kaiken kun perustoimeentulo on turvattu. Ettei rakkaus voitakaan ihan kaikkea. Kuten nälkää, kurjuutta ja surkeutta.
Tunsin itseni hetken aika tyhmäksi ja naiiviksi. Enkä osaanutkaan enää vastata hänen kysymykseensä. Jäin miettimään keskusteluamme ja pohdin olisiko sittenkin niin, että romanttinen, idealistinen käsitys kaiken voittavasta rakkaudesta on meidän länsimaalaisten, hyvinvointivaltioiden, kasvattien etuoikeus? Sillä meillä on kenties varaa (rahaa) ajatella niin. Ehkä rakkaus voittaa sitten kaiken kun perustoimeentulo on turvattu. Ettei rakkaus voitakaan ihan kaikkea. Kuten nälkää, kurjuutta ja surkeutta.
Tämän keskustelun jälkeen jäin muutoinkin miettimään rahaa, sen merkitystä ihmisille, eri puolilla maailmaa. Kiinassa raha tuntuu olevan muuallakin kuin parin valinnassa se tärkein asia. V:n kanssa olemme päivitelleet hänen kiinalaisten kollegoidensa asennetta - onko tosiaan niin, että töissäkin vain palkalla on merkitystä? Eikö oppiminen, kehittyminen, uramahdollisuudet tai työyhteisö merkitse tosiaan yhtään mitään? Joskus tuntuu (kärjistetysti), että raha menee täällä kaiken edelle. Äidinmaidon korviketta voidaan jatkaa melamiinilla, ketun- ja rotanlihaa myydä lampaanlihana tai laskea tehtaan jätevedet suoraan maaperään ja vesistöihin, sillä siten säästetään ja omaan taskuun tipahtaa muutama kolikko enemmän. Onkin varsin helppoa ajatella, että kiinalaiset ovat niin ahneita, että rahanhimossaan he uhraavat kaikki moraaliset ja eettiset periaatteet. "Kusettavat" aina kun uskovat, etteivät jää toimistaan kiinni. Mutta voisiko kuitenkin olla, että raha motivoi kiinalaisia osaksi juurikin siksi, että sitä ei suurimmalla osalla ole kovin paljoa. Että voisiko olla niin, että moralisointi, yhteiskuntavastuu ja muut ovat osittain meidän hyvinvointivaltioiden kasvattien etuoikeuksia. Kun elinolot ovat kehnot, pyritään vain turvaamaan oma ja läheisten toimeentulo. Kun se on hoidossa, on varaa tuijotella myös perheen napojen ulkopuolelle.
Hyvinvointivaltiossa, kuten Suomessa, ihmiset voivat luottaa siihen, ettei heitä jätetä heitteille. Todellista köyhyyttä ja kurjuutta ei Suomessa juurikaan esiinny. Ihan oikeasti. Sitä ei ole. Tai jos sitä on, haluaisin nähdä missä. En ole koskaan siihen törmännyt ja kuitenkin yli 30 vuotta olen kyseisessä maassa asunut. Ja siitä syystä minua on lievästi sanottuna hieman ärsyttänyt kiakkovieraat ja kaikki muutkin valittajat, joita Suomessa tuntuu olevan rutkasti. Suomessa asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin. Myös työttömillä, vanhuksilla, lapsilla että sairailla. Ja kaikkien ammattiryhmien edustajilla. Kaikilla on mahdollisuus opiskella ja tehdä töitä, saada ihan mukava perustoimeentulo. Asua lämpimässä asunnossa, saada terveydenhoitoa, hengittää puhdasta ilmaa, ilmaista mielipiteensä vapaasti ja elää turvassa. Suomi sijoittuu kaikissa mahdollisissa vertailuissa aina maailman parhaiden maiden joukkoon, niin onnellisuuden, lehdistönvapauden, korruption, kilpailukyvyn, ihan kaiken hyvän osalta. Ja silti me suomalaiset vain ruikutamme, kuinka huonosti asiat ovat.
Nyt Suomessa on lama ja jostain pitäisi säästää ja tinkiä mutta kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista. Kaikki vain valittavat. Että tämä ja tämäkin asia on huonosti, ei tästä voi tinkiä. Mutta kun on vaan pakko tinkiä. Mitä sitten, jos valtiolla ei ole varaa rakentaa uutta lastensairaalaa? En kiellä, etteikö tämä projekti olisi minun sydäntäni lähellä ja ettenkö pitäisi sitä tärkeänä asiana. Mutta sen sijaan, että energiaa käytetään valittamiseen, mietin miksi ihmiset eivät tee mitään. Tekisivät vaikka lahjoituksen, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Tai jos jotakin harmittaa vanhusten olot hoitokodeissa - miksi ei ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi mummojen ulkoiluttajaksi ja seuraneidiksi? Tai jos naapurin bemari harmittaa, voi aina kouluttautua lisää ja työskennellä kovemmin ja katsoa, josko osaisi itse olla yhtä pätevä. Tuntuu, että osa ihmisistä olettaa, että heillä on vain oikeuksia mutta ei velvollisuuksia tai vastuuta.
Samoina päivinä kun täällä elettiin vaarallisen saastepilven keskellä, lueskelin Hesarin sivuilta uutista siitä, miten epäterveellistä voi kynttilöiden polttaminen ollakaan. Kuinka pienessä asunnossa ilmanlaatu huononee palavien kynttilöiden vuoksi nopeasti. Ja kuinka paljon ruonlaitonkin kautta voi sisäilmaan päästä haitallisia yhdisteitä. En oikein tiennyt mitä olisin ajatellut. WHO:n määrittelemä suositus näille vaarallisille pienhiukkasille on 25ug/m3 (24h keskiarvo) ja Suomessa on määritelty vaaralliseksi pienhiukkasten määräksi 75 ug/m3. Joulukuun alussa, pahimpana päivänä, korkein bongaamani lukema oli eräässä mittauspisteessä 649. Että siitä voi sitten hakea perspektiiviä tähän kynttiläuutiseen. Tuolloin joulukuun alkupuolella, noina päivinä, ei täällä mistään muusta oikeastaan puhuttu. Kun käyrät vain jatkoivat nousuaan tunti tunnilta, epätoivo ja pienoinen paniikki alkoi hiipiä mieleen. Huonoa ilmanlaatua ei nimittäin oikein pääse pakenemaan - on vaan pakko jatkaa hengittämistä. Mutta en minä eniten ahdistunut oman perheeni puolesta, vaikka toki tuon 649 lukeman nähdessäni olisin halunnut poistua lapsineni tästä maasta välittömästi. Me olemme kuitenkin onnekkaita, sillä me muutamme täältä vielä pois. Meillä on paluulippu takataskussa Suomeen, missä taivas on sininen. Mutta kaikki nämä miljoonat, itseasiassa yli miljardi kiinalaista. He joutuvat tänne jäämään. He eivät pääse pakoon, heillä ei ole vaihtoehtoa. Eikä suurin osa edes voi haaveilla ilmanpuhdistimista, joita me länsimaalaiset haalimme kaikkiin huoneisiimme.
Taannoin V:n työkaveri oli kysellyt vanhusten oloista Suomessa, että huolehtivatko lapset vanhemmistaan heidän ikääntyessään. V oli vastannut, että osa vanhuksista asuu lastensakin luona mutta ikääntyvän kunnon heikentyessä Suomessa vanhuksia menee myös vanhainkoteihin. V:n työkaveri oli ilmeisen järkyttynyt tästä vastauksesta ja jatkoi kyselemällä, että miten se on mahdollista, eikö Suomessa vanhainkodeissa sitten lyödä vanhuksia..? Mitäpä tuohon sanoisi. Että ehkä meidän hyvinvointivaltiossamme vanhuksilla on sittenkin ihan ok oltavat. Täällä vanhusten toimeentulo on riippuvainen heidän lapsistaan (monesti yhdestä lapsesta yhden lapsen politiikan ansiosta), sillä kunnollista ja riittävää eläkejärjestelmää ei ole.
Pienten lasten äitinä rankimmalta tuntuu tietysti se, millaisissa oloissa tässä maassa elävät niin monet lapset ja tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka romaanin.. Joulukuussa lukaisin aiheeseen liittyvän kirjan nimeltään Kiinan kadotetut tyttäret (http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/532 ). Kirja oli kahden pienen tyttösen äidille aika kivuliasta luettavaa mutta suosittelen kirjaa silti. Saa taas hieman perspektiiviä tähän elämään ja todellisuuteen tällä planeetalla. Lukemista jatkoin vielä kirjalla nimeltä Suljettu Maa http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/397 ). Tämä kirja ei kerro Kiinasta mutta rakkaasta naapuristamme Pohjois-Koreasta. Pysäyttävää ja hämmentävää, pelottavaa.
Hyvinvointivaltiossa, kuten Suomessa, ihmiset voivat luottaa siihen, ettei heitä jätetä heitteille. Todellista köyhyyttä ja kurjuutta ei Suomessa juurikaan esiinny. Ihan oikeasti. Sitä ei ole. Tai jos sitä on, haluaisin nähdä missä. En ole koskaan siihen törmännyt ja kuitenkin yli 30 vuotta olen kyseisessä maassa asunut. Ja siitä syystä minua on lievästi sanottuna hieman ärsyttänyt kiakkovieraat ja kaikki muutkin valittajat, joita Suomessa tuntuu olevan rutkasti. Suomessa asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin. Myös työttömillä, vanhuksilla, lapsilla että sairailla. Ja kaikkien ammattiryhmien edustajilla. Kaikilla on mahdollisuus opiskella ja tehdä töitä, saada ihan mukava perustoimeentulo. Asua lämpimässä asunnossa, saada terveydenhoitoa, hengittää puhdasta ilmaa, ilmaista mielipiteensä vapaasti ja elää turvassa. Suomi sijoittuu kaikissa mahdollisissa vertailuissa aina maailman parhaiden maiden joukkoon, niin onnellisuuden, lehdistönvapauden, korruption, kilpailukyvyn, ihan kaiken hyvän osalta. Ja silti me suomalaiset vain ruikutamme, kuinka huonosti asiat ovat.
Nyt Suomessa on lama ja jostain pitäisi säästää ja tinkiä mutta kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista. Kaikki vain valittavat. Että tämä ja tämäkin asia on huonosti, ei tästä voi tinkiä. Mutta kun on vaan pakko tinkiä. Mitä sitten, jos valtiolla ei ole varaa rakentaa uutta lastensairaalaa? En kiellä, etteikö tämä projekti olisi minun sydäntäni lähellä ja ettenkö pitäisi sitä tärkeänä asiana. Mutta sen sijaan, että energiaa käytetään valittamiseen, mietin miksi ihmiset eivät tee mitään. Tekisivät vaikka lahjoituksen, omien mahdollisuuksiensa mukaan. Tai jos jotakin harmittaa vanhusten olot hoitokodeissa - miksi ei ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi mummojen ulkoiluttajaksi ja seuraneidiksi? Tai jos naapurin bemari harmittaa, voi aina kouluttautua lisää ja työskennellä kovemmin ja katsoa, josko osaisi itse olla yhtä pätevä. Tuntuu, että osa ihmisistä olettaa, että heillä on vain oikeuksia mutta ei velvollisuuksia tai vastuuta.
Samoina päivinä kun täällä elettiin vaarallisen saastepilven keskellä, lueskelin Hesarin sivuilta uutista siitä, miten epäterveellistä voi kynttilöiden polttaminen ollakaan. Kuinka pienessä asunnossa ilmanlaatu huononee palavien kynttilöiden vuoksi nopeasti. Ja kuinka paljon ruonlaitonkin kautta voi sisäilmaan päästä haitallisia yhdisteitä. En oikein tiennyt mitä olisin ajatellut. WHO:n määrittelemä suositus näille vaarallisille pienhiukkasille on 25ug/m3 (24h keskiarvo) ja Suomessa on määritelty vaaralliseksi pienhiukkasten määräksi 75 ug/m3. Joulukuun alussa, pahimpana päivänä, korkein bongaamani lukema oli eräässä mittauspisteessä 649. Että siitä voi sitten hakea perspektiiviä tähän kynttiläuutiseen. Tuolloin joulukuun alkupuolella, noina päivinä, ei täällä mistään muusta oikeastaan puhuttu. Kun käyrät vain jatkoivat nousuaan tunti tunnilta, epätoivo ja pienoinen paniikki alkoi hiipiä mieleen. Huonoa ilmanlaatua ei nimittäin oikein pääse pakenemaan - on vaan pakko jatkaa hengittämistä. Mutta en minä eniten ahdistunut oman perheeni puolesta, vaikka toki tuon 649 lukeman nähdessäni olisin halunnut poistua lapsineni tästä maasta välittömästi. Me olemme kuitenkin onnekkaita, sillä me muutamme täältä vielä pois. Meillä on paluulippu takataskussa Suomeen, missä taivas on sininen. Mutta kaikki nämä miljoonat, itseasiassa yli miljardi kiinalaista. He joutuvat tänne jäämään. He eivät pääse pakoon, heillä ei ole vaihtoehtoa. Eikä suurin osa edes voi haaveilla ilmanpuhdistimista, joita me länsimaalaiset haalimme kaikkiin huoneisiimme.
Taannoin V:n työkaveri oli kysellyt vanhusten oloista Suomessa, että huolehtivatko lapset vanhemmistaan heidän ikääntyessään. V oli vastannut, että osa vanhuksista asuu lastensakin luona mutta ikääntyvän kunnon heikentyessä Suomessa vanhuksia menee myös vanhainkoteihin. V:n työkaveri oli ilmeisen järkyttynyt tästä vastauksesta ja jatkoi kyselemällä, että miten se on mahdollista, eikö Suomessa vanhainkodeissa sitten lyödä vanhuksia..? Mitäpä tuohon sanoisi. Että ehkä meidän hyvinvointivaltiossamme vanhuksilla on sittenkin ihan ok oltavat. Täällä vanhusten toimeentulo on riippuvainen heidän lapsistaan (monesti yhdestä lapsesta yhden lapsen politiikan ansiosta), sillä kunnollista ja riittävää eläkejärjestelmää ei ole.
Pienten lasten äitinä rankimmalta tuntuu tietysti se, millaisissa oloissa tässä maassa elävät niin monet lapset ja tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka romaanin.. Joulukuussa lukaisin aiheeseen liittyvän kirjan nimeltään Kiinan kadotetut tyttäret (http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/532 ). Kirja oli kahden pienen tyttösen äidille aika kivuliasta luettavaa mutta suosittelen kirjaa silti. Saa taas hieman perspektiiviä tähän elämään ja todellisuuteen tällä planeetalla. Lukemista jatkoin vielä kirjalla nimeltä Suljettu Maa http://www.atenakustannus.fi/kirjat/kirja/397 ). Tämä kirja ei kerro Kiinasta mutta rakkaasta naapuristamme Pohjois-Koreasta. Pysäyttävää ja hämmentävää, pelottavaa.
Muun muassa näitä asioita pohtiessa on tullut sellainen tunne, että onko meistä suomalaisista on tullut liian ylimielisiä. Meillä on mielestämme kaikenlaisia oikeuksia ja oletamme, että me ansaitsemme ihan kaiken. On kamalaa, jos ei ole rahaa lähteä ulkomaanlomalle, naapurilla on mersu tai varsinkin jos pitää tinkiä saavutetuista eduista. Mutta loppujen lopuksi, mitä me oikeasti ansaitsemme? Me saamme niin monta asiaa ilmaiseksi hyvinvointivaltiossamme. Jossain muualla maailmassa ihmiset joutuvat raatamaan, surkeissa oloissa, saadakseen edes jonkinlaisen katon pää päälle ja ruokaa pöytään. Selvitäkseen edes jollain tavalla. Että millä perusteella me ansaitsemme kaiken sen hyvän? Emme me ansaitse yhtään enempää kuin kukaan muukaan. Me olemme vain hyvin onnekkaita, että olemme syntyneet Suomeen. Anteeksi vielä paasaus mutta minua ottaa juuri nyt päähän kaikenmaailman rutisijat, kiakkovieraat ja muut.
