From Shanghai lights to Windy City

Jos meidän 'suuri' uutinen ei käy jo otsikosta selville, kerrotaan se heti tähän alkuun. Perheemme seikkailu Kiinassa on nimittäin virallisesti ja tällä kertaa ihan oikeasti päättymässä. Matka kuitenkin jatkuu ja edessä on ihan uudet seikkailut, toisella puolelle palloa. Uusi kotimme tulee (ainakin) seuraavan kahden vuoden ajan sijaitsemaan 14 tunnin aikaeron päässä Shanghaista, Yhdysvalloissa, Chicagossa. 

Ei aina saasteita, joskus myös oikeasti sininen taivas..

Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, expat-elämässä mikään ei ole varmaa. Ei edes silloin, kun se on ns. varmaa. Kuten vuosi sitten, meidän muuttomme takaisin Suomeen piti olla myös tänä vuonna selvä asia. "Vielä vuosi tai kaksi nykyisessä positiossa, Suomesta käsin" sanoi V:n esimies tammikuun puolivälissä. Pari viikkoa myöhemmin sama esimies soitti ja tarjosi uutta työtä Jenkeissä. Tilanteet muuttuvat. 

O palonaisena päiväkodin retkellä

C palomiehen vahvoilla käsivarsilla

Kiinan komennukselle meille annettiin harkinta-aikaa ruhtinaallisesti vajaa viikko. Tällä kertaa vastausta odoteltiin vuorokauden kuluessa. No, innostuminen uusista asioita ei ole olut minulle koskaan kovin vaikeaa, joten minä olin välittömästi valmis pakkaamaan laukkuni. V taas hänelle tyypilliseen tapaansa tarvitsi hieman enemmän sulatteluaikaa (mitä oli luvattu siis se vuorokausi). Avasimme viinipullon, V listasi paperille (ihme kun ei exceliin) plussia ja miinuksia ja minä yritin hillitä innostustani ja olla kiljumatta ja pomppimatta sängyllä. Sillä toki ymmärrän, ettei välttämättä ole helppoa yhtäkkiä päättää, haluaako ottaa työn vastaan, josta ei tiedä juuri mitään ja mikä vie koko perheen kirjaimellisesti toiselle puolelle palloa.. Mutta sen vuorokauden miettimisen jälkeen V päätti näyttää suunnitelmalle sellaista keväistä, hennonvihreää valoa. Siitä puhelusta on kulunut nyt jo pari kuukautta. 

Grasshoppers - kavereita tulee ikävä <3

On aika hupaisaa, miten ensin on niin kamala kiire ja sitten kun olet tehnyt sen elämäsi jollain tapaa mullistavan päätöksen, yhtäkkiä kaikki se hoppu katoaa kuin taikaiskusta. Neuvottelut ja sopimusten tekeminen kestää. Tarvitaan hyväksymisiä, laskelmia, mielipiteitä ja näkemyksiä. Sitten ihmiset ovat lomalla tai vain superkiireisiä. Ei ehditä eikä pystytä. Ja sitten odotellaan. Ja odotellaan. Ja odotellaan. Vaikka aika hyvin epävarmuutta siedänkin, on se odottelu hieman turhauttavaa. Päätöksen jälkeen haluaisi pikaisesti nimet paperiin, mustaa valkoiselle. Joinakin päivinä on tullut mieleen, että mitä jos ne suurien herrojen suunnitelmat taas muuttuvat - juuri, kun olet jo kääntänyt ajatuksesi tulevaan, valmistautunut henkisesti ja valmistellut myös lapsiasi. Perunut Suomesta päiväkotipaikat. Etsinyt tietoa, suunnitellut. Mutta nyt, vihdoin ja viimein rattaat ovat nitkahtaneet eteenpäin ja muuttomme on julkista tietoa. Ja hyvä niin, sillä asia on ihan jonkin verran ollut mielessä viimeisen parin kuukauden aikana. 

Kaikesta innostuksestani huolimatta, tunteeni ovat hieman sekavat. On vaikea ymmärtää ja osittain ehkä hyväksyä, että se mikä on nyt arkeani, ei tule olemaan sitä enää koskaan. Emmehän me enää Kiinaan palaa - kai. (Never say never). Minä ja uskaltanen sanoa, että koko perhe on viihtynyt täällä hyvin, kaikesta huolimatta ja ehkä osittain juuri siksi. Ei ole helppoa jättää hyvästejä. Väittäisin, että hyvästit tulevat olemaan paljon vaikeammat, kuin Suomesta lähtiessä. Sillä loppujen lopuksihan me joku päivä palaamme Suomeen. Suomi ei sillä välin häviä eivätkä asiat Suomessa muutu niin radikaalisti. Vanhemmat ovat aina vanhempiamme ja toivottavasti myös ainakin tärkeimmät ystävät ovat vielä ystäviämme, kun aikanaan Suomeen palaamme. Mutta se kaikki täällä.. Täältä lähteminen on (erittäin suurella todennäköisyydellä) lopullista..

 

Ystävät <3

Uudelle komennukselle lähteminen on tavallaan aika helppoa. Vaikka ei Kiinaankaan lähteminenkään vaikealta tuntunut. Me kyllä pärjätään ja sopeudutaan, sitä en epäile hetkeäkään. Nälkä kasvaa myös syödessä, eikös sitä niin sanota? Ei Suomessa mitään vikaa ole eikä Suomessa asumisessa. Mutta Suomeen palaaminen tuntuisi ehkä vähän.. tylsältä ratkaisulta, kun vaihtoehtona on muuttaa pariksi vuodeksi Amerikkaan.. ;) Kiinassa eläminen on antanut meille kaikille paljon, jopa minulle, vaikka olenkin vain 'kotiäiti'. Ei näitä oppeja ja kokemuksia olisi Suomesta saatu. Olen tästä ajasta kiitollinen. 

Uudelle komennukselle lähteminen herättää tietenkin myös haikeita tunteita. Kuten jo yllä mainitsin, me joudumme hyvästelemään ihmiset ja elämän täällä. Sen lisäksi meidän täytyy mielissämme hyvästellä myös ihmiset koti-Suomessa. Koska Suomeen paluu oli meille se todennäköisin vaihtoehto, sitä tuli jo mielessä iloittua läheisten ja ystävien 'jälleennäkemisestä'. Siitä että he ovat taas osa arkeamme. Se elämä siirtyykin nyt muutamalla vuodelle eteenpäin ja sen hyväksyminen vaatii tietysti hieman ajatustyötä. 

V sairaalassa - pieni rutiinileikkaus, ei sen vakavampaa..

Toiselle komennukselle lähtemistä tulee mietittyä hieman eri tavalla myös lasten kannalta. Kiinaan muutettaessamme tytöt olivat vielä pieniä, eikä silloin ollut niin väliä missä sitä asuu. Komennuksemme venähti hieman ja tytöt ovat kasvaneet, eivätkä he enää muista ja tiedä, millaista on oikeasti elää Suomessa. Kiina on tällä hetkellä heille se koti. Tytöt ovat pian 5-vuotiaita ja he eivät ole koskaan luistelleet, hiihtäneet, tehneet lumiukkoja tai virponeet. He eivät tiedä mikä vappu on eikä juhannus merkitse heille mitään. He eivät tiedä tai muista miten pimeää Suomessa on talvella ja kuinka valoisia ovat kesäyöt. He eivät tiedä kuka on Jeesus tai Robin eikä Risto Räppääjä kiinnosta heitä pätkääkään. Heidän on vaikea ymmärtää, että Suomessa ja Jenkeissä isi ja äiti ajavat itse autoa. Tai että meillä ei olekaan ayia auttamassa siivoamisessa. Minä ja V vietimme lapsuutemme Suomessa, me tiedämme millainen Suomi on ja millaista on olla suomalainen. Meidän tyttömme ovat suomalaisia mutta kasvavat ehkä hieman erilaisiksi suomalaisiksi. Toki kotona yritämme pitää yllä suomalaisuutta. Mutta kaikkea ei voi kertoa ja opettaa. Jotta kulttuurin voisi oikeasti sisäistää, se olisi koettava itse, paikan päällä eläen. On mahdollista, että ne meille merkitykselliset asiat suomalaisuudessa eivät olekaan tytöille myöhemmin merkityksellisiä. Laurikaisen lörtsyjen erinomaisuutta ei ehkä opi samalla tavoin arvostamaan, jos ei asu Suomessa (vai vaatisiko se jopa asumisen Savonlinnassa). Joskus sitä miettii, jäävätkö tytöt jostain paitsi asuessamme ulkomailla. Kyllä varmasti jäävät. Mutta toisaalta, he saavat jotain sen tilalle jotain, mikä ei varmasti ole yhtään sen vähäisempää. Vaikka Suomi on hieno maa ja olen ylpeä suomalaisuudestani, ei Suomi ja suomalaisten tavat ole sen parempia kuin muidenkaan maiden. Ja he varmasti selviävät elämässään ihan hyvin vaikka eivät koskaan oppisi luistelemaan tai rakastamaan Laurikaisia isänsä tavoin. 

Kiinalaisia 'Laurikaisen' sammakoita

Tarkkaa aikataulua muutolle ei ole vielä tehty. V siirtyy kuitenkin uusiin tehtäviin virallisesti toukokuun alusta. Toukokuun lopulla V ja meidän muuttokuormamme lähtevät Kiinasta ja Suomesta kohti uutta kotia. (Jenkeissä muutamme kalustamattomaan asuntoon, eli täytettä huoneisiin tarvitaan myös Suomesta). Minä ja tytöt olemme täällä koulujen loppuun, eli noin kesäkuun puoliväliin ja sitten lennämme Suomeen kesälomalle. V tulee myös Suomeen lomailemaan ja noin heinäkuun puolivälin jälkeen lennämme koko perhe Chicagoon. Nasu poistunee Kiinasta toukokuun lopulla V:n mukana ja pääsee siten myös Suomeen kesäkoiraksi.

Nasu, meidän maailmanmatkaaja koira. 
 

Viikot ja päivät käyvät vähitellen todella vähiin. Varsinkin V:llä, sillä hän matkustaa jäljellä olevasta ajasta suurimman osan Suomen, Chicagon ja Kiinan väliä. Hänellä on enää jäljellä vain yksi viikonloppu Shanghaissa. YKSI!!! Jotenkin sitä on koko ajan vaan ajatellut, että onhan meillä tässä vielä aikaa tehdä kaikkea, ei ole mikään kiire, otetaan rennosti. Niinpä niin. Nyt pitäisi varmaan tehdä bucket list -asioista, mitkä on vielä tehtävä ennen muuttoa. Se on ainakin selvää, että keväälle suunnitellut Kiinan lomat peruuntuvat. Ei enää yksinkertaisesti ehdi. Huhti-toukokuun vaihteessa vietämme vielä pitkän viikonlopun Singaporessa ja toukokuun alkupuoliskolla lennämme kaikki Chicagoon etsimään uutta kotia ja tytöille koulua.

APUA!

 

Suosikkikiinalainen

Sitten viimeisen blogipostauksen ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä ja toisaalta paljonkin pieniä tapahtumia arjessa. Olen ollut kiireinen (kai laiskakin) ja siitä syystä olen jäänyt odottelemaan inspiraatiota, aihetta, mikä ylittäisi uutiskynnyksen. Monet täällä päivittäin kohtaamat sattumukset voi nykyisin luokitella lähinnä TIC-kategoriaan. TIC= This Is China. Tyypillistä, tavallista, tylsääkin. Mutta nyt, on todettava, että aihe on löytynyt. Tämä tarina tai kokemus on pakko vaan jakaa. Ja aiheena on, kukas muukaan, kuin suosikkikiinalaiseni Sophie. Ja pahoittelut kuvien puutetta. En tällä hetkellä pääse läppäriltäni blogiin, sillä VPN ei jostain syystä toimi koneellani enkä myöskään saa siirrettyä kuvia Ipadille millään keinolla, en puhelimesta enkä kameralta. 

Sophie on kuulkas nyt raskaana. Ja kuten olen aiemmin kertonut, raskaana oleminen ei olekaan mikään ihan pieni juttu Kiinassa. Siis jos päättää pitää lapsen. Sophie ei nimittäin aluksi aikonut. Kesken erään kevyen ja pinnallisen keskustelutuokion marraskuussa, hän yhtäkkiä esitti minulle kysymyksen abortista Suomessa. Onko se sallittua ja mitä siitä ajattelemme. No, minä selitin, että aihe on erittäin arkaluonteinen, tabu, yleensä hyvinkin henkilökohtainen asia, jotain, josta ei julkisesti puhuta. Tämän jälkeen Sophie ilmoitti olevansa vahingossa raskaana (sillä ei hän ajatellut, että tulisi niin helposti raskaaksi.. Daa, olisin voinut kirkua!) ja ilmoitti, että menisi seuraavalla viikolla tekemään abortin. Samalla hän myös kysyi käytänkö itse jotain ehkäisyä. 

Vaikka tiedänkin, että Kiinassa abortit ovat yhden lapsen politiikasta johtuen täysin arkipäiväisiä, kahvipöytäkeskusteluun sopivia puheenaiheita, olisin silti mieluiten ollut kuulematta kyseistä asiaa. Olisi tehnyt mieli sanoa, että etkö sinä aikuinen ihminen ja jo yhden lapsen äiti tiedä, miten lapset saavat alkunsa. Että se on pieni ihminen, joka siellä kohdussasi kasvaa. Mutta suljin suuni, sillä ei hän olisi ymmärtänyt. Kiinassa on muuten sanonta, että Kiinassa pandojen henki on arvokkaampi kuin ihmisen. Ihmisistä kun ei totisesti ole täällä pulaa..

Muutamaa viikkoa myöhemmin Sophie ilmoitti, että he ovat sittenkin päättäneet pitää lapsen. Se on heille mahdollista, sillä varakkuutta on. Siitä hetkestä lähtien vauva onkin ollut Sophien prioriteeteissa ykkössijalla. Niinkin paljon, että Sophie lopetti välittömästi kaiken raskaan ja ylimääräisen tekemisen. Raskaaksi ja ylimääräiseksi hän määritteli esimerkiksi päiväkotiryhmämme lasten joululahjojen (12 kpl) paketoimisen. (Lahjojen hankinta ja paketointi kuuluu PTA momien "työnkuvaan"). Lapset saivat kuitenkin lopulta lahjansa, sillä tämä joulupukin apuri löysi aikaa ja voimia tämän raskaan projektin loppuunsaattamiseen. Sophieta ei ole kovin usein enää päiväkodilla näkynyt Lulua viemässä ja tuomassa, sillä onhan heidän taloltaan matkaa päiväkodille ehkä 200m. Sophie on keskittynyt nyt siis lepäämiseen, sillä on tärkeää, että tuleva äiti ehtii joka päivä nukkua päiväunet. Lulu, tuleva isosisko, on saanut nauttia isovanhempien hoidosta, sillä eihän raskaana oleva voi neljävuotiasta lasta tietenkään hoitaa. 

Sophie on ollut viimeaikoina kertomansa mukaan aika kiireinen, jopa stressaantunut. Ennen vauvan syntymää (heinäkuussa), hänellä on paljon miettimistä, järjestämistä ja päätöksiäkin on tehtävä. On todennäköisesti palkattava nykyisen, kokopäiväisen ayin lisäksi vielä toinen auttamaan vauvan hoidossa. Sillä kahden lapsen kanssa ei voi pärjätä yhden ayin ja naapurissa asuvien isovanhempien avulla, ainakaan Sophien mielestä. Sophie oli huolissaan, miten selviää, jos hänen täytyy lähteä vaikkapa käymään jossain, että kenelle hän voi jättää vauvan siksi aikaa.. (vauvan ottaminen mukaan ei siten liene vaihtoehto). Kerrottakoon tässä myös taustatietona, että isovanhemmat ja Sophie eivät käy töissä. Minulla oli hieman vaikeuksia suhtautua näihin Sophien huolenaiheisiin mutta ehkä minä en ulkomaalaisena vaan ymmärrä. Ehkä kiinalaiset lapset ovat erittäin vaativia kasvatettavia.. 

Sophien raskaus ei ole ollut ainoa asia, mitä olen jaksanut ihmetellä. Meidän tyttöjen tavoin myös Lulu kävi baletissa viime syksyn. Joulun jälkeen Lulua ei ole enää baletissa näkynyt ja kysyinkin Sophielta asiasta. Sophien vastaus kysymykseeni oli, että hänen mielestään baletissa käymisessä ei ole mitään järkeä, kun Lulu ja muut lapset eivät näytä OIKEILTA ballerinoilta. Sophieta häiritsee, kun lasten (4-5 vuotiaita) kaulat eivät näytä pitkiltä vaan hartiat nousevat tanssiessa korviin. Kurjaa on myös se, että lapset eivät osaa sipsuttaa kauniisti varpaillaan vaan kävelevät ihan tavallisesti, niin kuin lapset nyt kävelevät. Sillä tavalla rumasti. Ja ihan oikeasti. Tämä on totta, yhtään liioittelematta tai värittämättä. 

Sokerina kulhon pohjalla ja kakun kuorrutteena kerron vielä yhden tarinan kyseisestä äidistä ja lapsesta parin vuoden takaa. Ja korostan, että tämäkin tarina on tosi. Kuulin sen vasta pari päivää sitten eräältä ihmiseltä, joka on itse ollut todistamassa kyseistä spektaakkelia.. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun eräänä päivänä Lulu, tuolloin 2v oli päiväkodissa ottanut käteensä leikkiluudan ja alkanut lakaista lattiaa, kertonut leikkivänsä olevansa ayi. Muutamaa päivää myöhemmin Sophie oli halunnut keskustella vakavasti haasteistaan Lulun kanssa ja pyytänyt päiväkodilta tukea. Ongelmana oli siis se, että Lulu oli myös kotona leikkinyt ayia ja oli halunnut siivota. Minun näkökulmastani luonnolliselta, viattomalta ja kaikin puolin positiiviselta kuulostanut lapsen leikki olikin Sophielle lähes maailman suurin katastrofi. Sophien mielestä tällainen leikki olisi saatava välittömästi loppumaan, sillä eihän Lulu saisi olla kiinnostunut siivoamisesta. Sophie oli myös pyytänyt, josko päiväkodissa voitaisiin tehdä jotain, jotta Lulu 2-v kiinnostuisi siivoamisen sijaan tieteistä. Se kun on tärkeää, kun Lulusta tulisi isona astronautti. 

En tiedä mitä tähän enää voisi lisätä. Joskus en vaan voi käsittää, että me kaksi äitiä todella elämme samalla planeetalla, samalla asuinalueella ja lapsemme ovat samassa päiväkotiryhmässä. Olen pohtinut onko kyse kulttuurieroista, persoonallisuuksien eroista, tyhmyydestä (kenen osalta?) vai mistä.. mutta minä EN VAAN TAJUA. Vaikka kuinka yritän.