Kamala akka

Hei, kohta 2vee bileet edessä - me ollaan jo ihan konkareita täällä! Uusien "kollegoiden" kotiutumista seuratessa muistuu elävästi mieleen se kaikki alkusähläys ja turhautumisen aiheet. Kahden vuoden kokemuksella osaa ottaa tietyssä suhteessa jo rennommin. On oppinut hyväksymään, että tämä on vaan tätä, ihan tyypillistä Kiinaa. Eikä Kiinaa tai kiinalaisia voi muuttaa. On itse muututtava kiinalaisemmaksi ja siten verenpaineet saa pysymään siedettävällä tasolla, ainakin pääosin. Mutta kyllä tämä pieni kulkija edelleenkin jaksaa hämmästellä ja kummastella elämän ihmeellisyyksiä tässä mielenkiintoisessa maassa..

Ihmetyttää ja kummastuttaa: makumieltymykset

Lupauduin muutama viikko sitten jälleen tyttöjen päiväkotiryhmän PTA-momiksi. Eli edustan tyttöjen päiväkotiryhmän vanhempia "vanhempainyhdistyksessä". Koska tyttöjen ryhmä on niin iso (12 lasta), sain seurakseni myös Lulun äidin. Suurella mielenkiinnolla odotan yhteistyötämme seuraavan vuoden aikana! Lulun äiti jäi nimittäin minulle lähtemättömästi mieleen viime kouluvuoden aikana. En olekaan tapauksesta blogiin aiemmin kirjoittanut, joten tiivistän tähän vain tarinan olennaisimmat vaiheet - käänteitä ja asianosaisia nimittäin riitti.. Mutta siihen tarinaan..

Meillä oli päiväkodilla keväällä meneillään maailmanluokan kriisi, elimme kaikki suuren draaman keskellä. Syynä kaikkeen oli niinkin merkittävä asia kuin lasten päiväkotikuvat. Ja tarkemmin määriteltynä erään tietyn lapsen, Lulu-paran, kuvat. Ne kuvat olivat kuulemma niin kamalia, että Lulun äiti näki parhaimmaksi uhkailla kuvaajaa ja päiväkotia ei sen vähäisemmällä, kuin syytteen nostamisella. Siis ihan oikeasti. (Tiedoksenne voin kertoa, että olen nähnyt ne kuvat ja objektiivinen mielipiteeni on, että Lulu näytti kuvissa täysin itseltään). No, sotahan siitä syttyi, tunteet kuumenivat mutta tilanne saatiin lopulta ratkaistua onnellisesti ja minullakin oli lusikkani siinä sopassa. Mutta se Lulu ja lähinnä hänen äitinsä lunastivat ehdottomasti spesiaalipaikan sydämestäni ja nyt kyseinen Lulu on tyttöjen kanssa samassa päiväkotiryhmässä. Lisätietona kerrottakoon tässä vaiheessa, että Lulu ja hänen äitinsä ovat kiinalaisia - se tuskin tuli kenellekään suurena yllätyksenä. 

Pidimme viime perjantaina tapaamisen Grasshoppereiden äitien kanssa, keskustelimme tulevasta syksystä. Siitä kuka leipoo Halloween-juhlaan ja kuinka paljon rahaa tarvitsee kerätä opettajien ja vessa-ayien lahjoihin (joo, tyttöjen päiväkodissa on vessa-ayieja, joiden tehtävänä on nimikkeen mukaisesti avustaa lapsia vessa-asioissa. Eli siis pyyhkiä pyllyjä). Tämän merkittävän palaverin päätteeksi jäin vielä juttelemaan Lulun äidin ja erään toisen suomalaisen äidin kanssa lapsista ja lastenkasvatuksesta. Lulun äiti Sophie oli kovin kiinnostunut siitä, kuinka me olemme onnistuneet kasvattamaan lapsemme niin itsenäisiksi ja millaisia kurinpidollisia käytäntöjä meillä on käytössämme. Mielenkiintoinen keskustelu ja ehdottomasti pysäyttävin Sophien kysymys kuului seuraavasti: "Ettekö TE sitten anna lapselle sitä mitä lapsi haluaa, jos hän huutaa?"

Sophien lievästi sanottuna absurdilta tuntunut kysymys toi mieleeni muistot meidän alkuajoilta täällä Kiinassa. Siitä, kun tytöt elivät pahinta uhmaansa, raivosivat, kun eivät saaneet vaikkapa leikkiä ruokapöydässä ruoalla. Itkivät, kun äiti oli ikävä ja tylsä ja kielsi kaikki ne loistavat ideat. Kiukuttelivat, kun äiti ei antanut katsoa lastenohjelmaa tai vaati, että ulos täytyy laittaa talvella talvikengät. Sitä, kun sitten alkoi se itku ja raivo. Ja kun Lishi ryntäsi välittömästi paikalle tyynnyttelemään lasta. Kuinka järkyttynyt hän oli, kun sanoin, että anna lapsen olla. Älä koske, anna huutaa. Se loppuu kyllä aikanaan. Ja muistin myös ne hetket, kun tytöt saivat kaupassa itkupotkuraivarit ja kiinalaiset mammat ryntäsivät apuun, kaivoivat laukuistaan karkkia, kun tämä kamala länsimaalainen moukka vaan antoi lastensa huutaa.

Ihmetyttää ja kummastuttaa: uskomattomat unenlahjat

Shanghai Dailyssa ja muuallakin mediassa on ollut juttuja siitä, miten itsekkäitä kiinalaiset nykynuoret ja lapset ovat. Kun perheessä on se yksi ainoa lapsi, hänet hemmotellaan pilalle. Hän saa kaiken. Kaikki pyörii hänen ympärillään. Sophie näytti yhtä järkyttyneeltä vastauksestani, kuin Lishi aikoinaan. Ja jatkokysymyksenä hän halusi tietää, kuinka kauan se lapsi sitten voi huutaa. Ilmeisesti hän ei ole koskaan kokeillut. Yritimme selittää, että se vaihtelee. Yleensä huuto kestää ehkä pari minuuttia, joskus pidempään. Mutta ei lapsi siihen huutoon kuole, pian koko harmitus unohtuu ja elämä jatkuu. Lapsi saattaa jopa oppia jotain. Emmekä me suomalaiset halua opettaa lapsiamme siihen, että he saavat tahtonsa lävitse huutamalla. (Me julmurit).

Lulun äiti kertoi, että Lulu on heidän elämänsä keskipiste. Kenenkään muun tarpeilla ei ole niin väliä. Jäin tätä pohdiskelemaan ja mieleeni piirtyi kuva raskaana olevasta kiinalaisnaisesta. Olen nimittäin sitä mieltä, että minkään muun kansalaisuuden edustaja ei pysty olemaan niin raskaana kuin kiinalainen nainen. Raskaana oleva kiinalainen nainen erottuu. Odottava äiti ryhtyy välittömästi raskauduttuaan käyttämään löysiä, kaapumaisia vaatteita. Tulkintani mukaan ei siksi, että hän haluaisi vielä piilotella vaatteiden kätköissä kasvavaa masuaan. Vaan ennen kaikkea siksi, että kaikki huomaisivat sen jo silloin, kun vatsa ei vielä ole edes kasvanut. Sen verran övereistä kaavuista on kyse. 

Kiinalaisnaisten raskaustyyliin kuuluu erottamattomasti myös raskauskävely. Siinä vatsa työnnetään mahdollisimman eteen (oletettavasti siksi, että se näyttäisi mahdollisimman suurelta), jalkaterät käännetään kävellessä sivulle ja käsillä joko jatkuvasti hierotaan kasvavaa vatsaa tai sitten niillä tuetaan ristiselkää, joka on luonnollisesti aivan notkolla. Kävelyä täydennetään äänekkäillä huokaisuilla ja lisäksi pidetään huolta, ettei vauhti päätä huimaa. Älkääkä nyt ajatelko, että raukat kiinalaisnaiset. On se raskaus kova juttu niin pienille ihmisille. Ja höpöhöpö. Tätä kävelyä harrastetaan jo ennen kuin vatsa on edes mainittavasti kasvanut, eivätkä ne kaikki kiinalaisetkaan ihan kääpiöitä ole. 

Luulin varmaan puoli vuotta sitten, että klubitalomme kaupan eräs työntekijä on viimeisillään raskaana, sen verran vaikeaa hänen liikkumisensa tuntui olevan. No, edelleen hän siellä vaan taapertaa. Myös V on kiinnittänyt samaan asiaan huomiota työpaikallaan. Ilmeisesti raskaana oleva nainen voi vain jättää työt tekemättä ja keskittyä juoruilemiseen. Eikä esimies puutu asiaan, koska onhan alainen RASKAANA. Koskaan, yhtä ainutta kertaa, en ole nähnyt reippaan ja tehokkaan näköistä raskaana olevaa kiinalaista. Jos joku muu on nähnyt, lähettäkää todisteita, muuten en usko. Tuntuu, että lapsesta tehdään tavallaan aiken keskipiste ja huomionkohde jo hänen kasvaessa kohdun suojassa.

Ihmetyttää ja kummastuttaa: "tyyli"

Keskustelimme Sophien kanssa myös lasten valokuvista - ei tietenkään niistä päiväkotikuvista - vaan siitä, missä ylipäänsä haluamme lastemme kuvia julkaistavan. Kerroin, että kielsin tyttöjen kuvien käytön esim. päiväkodin mainonnassa. Lulun äiti hämmentyi ja ihmetteli miksi, kun tyttöni ovat niin kauniita! Niin. Enpä ollut kertaakaan miettinyt sitä, miltä tytöt mahdollisesti kuvissa näyttäisivät. Syynä kiellolle oli vain ja ainostaan se, että jos olisin luvan antanut, tytöt olisivat olleet välittömästi kaikissa esitteissä ja nettisivuilla. Olen siitä varma. Ja minä haluan mieluummin itse valita ne foorumit, joissa heidän kuviaan voi katsella. Tätä Sophien oli vaikea ymmärtää. Ja minä mietin vain sitä pientä Lulu-parkaa, että mitä jos hän ei ensi keväänäkään onnistu äitinsä mielestä näyttämään riittävän kauniilta päiväkotikuvissa..

Kolmas Sophieta kiinnostava asia oli kommunikaatiotyylien erot. Häntä kiinnosti, enkö ole huolissani siitä, että loukkaan jotakin olemalla suorapuheinen. Kiinassa kun pitäisi varoa viemestä keneltäkään kasvoja, piilotella viestejä rivien väliin eikä ainakaan sanoa mitään suoraan. Ja murehtia sitä, mitä muut ajattelevat. Varsinkaan nainen ei ilmeisesti saisi olla suorapuheinen vaan pehmeä ja hieman avuton. Vahva ja itsenäinen nainen mielipiteineen koetaan ilmeisesti aika pelottavaksi. 

Mutta toisaalta, ei se kiinalainen epäsuora ja hienotunteinen kommunikaatiotyyli vaan aina toimi, edes täällä Kiinassa! Kauniisti pyytämällä ja luottamalla ihmisten ahkeruuteen ei usein tapahdu yhtään mitään. Jotta täällä saa asiat etenemään, joutuu joskus olemaan todella tiukka, jopa tyly ja töykeä. Kiristys ja uhkailu oli ennen Kiinaan muuttoa ollut lähinnä kasvatusmetodeja lasteni kanssa (heh) mutta täällä niiden käyttöä on joutunut laajentamaan ihan aikuisiin ihmisiin. Alussa se tuntui kamalalta, nyt siihen on jo tottunut. Kuuluu pelin sääntöihin. 

Yksi suurimmista ja vaikeiten ymmärrettävistä kulttuurieroista onkin mielestäni kiinalaisten varsin yleinen "no can do -asenne". Itseasiassa, kyseinen englanninkielinen ilmaisu on ilmeisestikin lainattu / suoraan käännetty kiinankielisestä sanonnasta. Kun ei vaan pysty. On kyseessä sitten iso tai yllättävän pienikin asia, kiinalainen ei vain pysty. Varsinkaan, jos kyseinen asia on vähänkään oman roolin, tehtävän tai mukavuusalueen ulkopuolella. Tai jos asia voidaan tulkita olevan mahdollisesti, edes kaukaisesti jonkun toisen henkilön vastuulla. Tai jos se vaatii omatoimisuutta tai omaa ajattelua. Ei vaan pysty.

Me olemme viimeiset kuukaudet käyneet taistelua kodinkoneista, tarkemmin määriteltynä toukokuusta alkaen. Uusiessamme keväällä vuokrasopimuksen, sovimme, että saamme uuden pyykinpesukoneen ja kuivausrummun, koska vanhat todellakin olivat aikansa eläneet. Ja myöhemmin onnistuimme vielä kiristämään uuden astianpesukoneen sen tilalle, jonka jäljiltä astiat oli yleensä tiskattava vielä käsin. Vihdoin ja viimein, pari viikkoa sitten saimme pyykinpesukoneen ja kuivausrummun. Eihän niitä oltu odoteltukaan kuin neljä kuukautta..

No, ensimmäinen viikko meni koneiden seisoessa käyttämättöminä, sillä luonnollisesti käyttöohjeet ja koneen etupaneelin tekstit olivat vain kiinaksi. Pyysin niitä jo asentajalta in English, please ja vastaus oli "mei you" eli ei ole. Sanoin, että ei kelpaa. Tarvitsen ne. Seuraavaksi hän vain summittaisesti käänsi ohjelman valitsinta ja näytti, että tästä vain. Sanoin, että ei käy. Yritin selittää, että en voi pestä pyykkiä summamutikassa, toivoen, etten valinnut 90C puuvillaohjelmaa silkkivaatteille (joita minulla on tietysti kaapit pullollaan). Ukko pyöritteli päätään ja toisti "mei you". Seuraavaksi hän keksi ehdottaa, että ayi pesisi pyykit. No, sattuneista syistä meillä pyykit pesen minä. Ja sen jälkeen setä vielä kerran ehdotti pesuohjelman arvauspeliä ja kun se ei edelleenkään kelvannut, hän totesi - yllättävästi - "mei you" ja lähti. Ei ollut hänen asiansa auttaa. Ei kun soittoa management officelle.

Ihmetyttää ja kummastuttaa: kieli ja pesukoneruletti

Kun sitten vihdoin klubitalolla joku sai etupaneelin kiinalaiset merkit käännettyä, sain pestyä tasan yhden koneellisen pyykkiä. Toisen koneellisen kohdalla kone ei enää toiminut. Pesuaineet ja vesi kyllä valuivat koneeseen mutta kun se (rumasana) rumpu ei liikahtanutkaan. Upeaa. Washing machine Made in China. <3 Onneksi saimme suht nopeasti (=kiukkuisen meilin jälkeen, mikä sisälsi uhkailuja pesulalaskuilla) tilalle varakoneen, erilaisen, jossa jälleen olivat kaikki tekstit luonnollisesti vain kiinaksi. No, pyytämällä sain englanninkieliset käyttöohjeet mutta missään niissä ei selitetty eikä minnekään ollut käännetty, mitä etupaneelissä mahdollisesti kiinaksi lukee. Ja taas odotettiin käännöksiä pari päivää.

Eilen saatiin sitten viimein astianpesukone. Sitä saavuttiin asentamaan ihan kolmen ihmisen voimin. Jakkupukuinen tyttö management officelta, varsinainen asentaja sekä siivooja. Reilun tunnin verran siellä keittiössä aherrettiin ja sitten sanoivat ole hyvä ja näkemiin. Keittiössä minua odotti muutama pikkuyllätys. Ensinnäkin, keskellä lattiaa lojui 2.5m pitkä sokkeli, joka oli siis ollut siinä keittiön alakaappien alla "suojana". Uusi pesukone on erilainen, eikä sitä vanhaa sokkelia enää pystynyt kiinnittämään entiselle paikalleen. Siispä näiden kolmen ratkaisuksi valikoitui sokkelin jättäminen keskelle lattiaa.

Ei kun puhelin käteen ja soitto respaan. Ilmoitin, että parempi lähettää kyseinen delegaatio takaisin välittömästi. Ei näkynyt, ei kuulunut. Lishi tuli siinä vaiheessa piipahtamaan, hakemaan meille aamulla unohtamaansa omaisuutta. Pinnani oli siinä vaiheessa jo jonkin verran kireällä (kaappien alta pursusi lattioille rakennusjätettä, lasinsiruja, pölyä ja törkyä), että pyysin Lishiä soittamaan respaan. Ja ilmoittamaan heille, että ellei joku tule vartissa paikalle fiksaamaan asiaa, minä kannan sen sokkelin omin kätösini klubitalon toimistoon. Että minä olen ihan yhtä halukas säilyttämään sitä keittiöni lattialla, kuin he ovat innokkaita säilyttämään sitä toimistossaan. (ja minä todellakin olin valmis toteuttamaan uhkaukseni!). No, Lishi hoiti homman ja joku setä tuli ja vei sokkelin pois. Ihan joo kiva, onhan sekin tietysti.. ratkaisu. Mutta ei sellainen ratkaisu, millä olisi saatu se alkuperäinen ongelma ratkaistua. Siis se, että meillä olisi se (rumasana) sokkeli paikoillaan. 

Myöhemmässä tarkastelussa paljastui lisäksi, että pesukonetta ei ole myöskään kiinnitetty kaapistoon millään tavalla. Kun luukun avaa, kone liukuu pois paikaltaan. Lisäksi meidän keittiön hana on nyt irti ja heiluu. Ei kuulunut senkään kiinnittäminen takaisin paikoilleen vissiin heidän vastuulleen. Niin ja ne käyttöohjeet, luonnollisesti vain kiinaksi. Ja se kone.. Ihan rimpula. Win where you choose to fight on aika hyvä motto täällä ja alan kallistua sille kannalle, että me oltaisiin ihan hyvin pärjätty niillä vanhoilla koneilla. Mutta näillä mennään, tarinan seuraavia käänteitä odotellen..

Älkää nyt luulko, että olisin kyllästynyt tähän Kiina-meininkiin. En ollenkaan. Tämä on vaan arkipäivää. Ei näistä asioista oikeasti jaksa enää kiukustua, kuten ehkä aiemmin. Tosin tätä ei saa missään nimessä paljastaa tuonne klubitalon suuntaan! On vain pidettävä uskollisesti kiinni kiukkuisen ja vaikean akan maineesta.

 

Tavallinen tiistai

 

 Pitkä tauko bloggaamisessa ei tee blogin kirjoittamisesta ainakaan helpompaa. Tulee sellainen fiilis, että pitäisi olla jotain todella järkevää ja kantaa ottavaa sanottavaa, jotain hauskaa kerrottavaa tai että olisi ainakin tapahtunut jotain todella erityistä. Ennen kuin voisi taas palata blogin pariin. Mutta kun mitään sen suurempaa ei vaan ole tapahtunut. Tavallisen ja ah niin ihanan arjen kunniaksi, päätin sitten katkaista blogi-hiljaisuuden kertomalla mistä muustakaan, kuin meidän tavallisesta arjesta.

Aloitetaanpa alusta, ihan tavallisesta tiistai-aamusta.. Aamu valkeni meillä jälleen kerran hyvin paljon aikaisemmin, kuin olisin itse toivonut. Itseasiassa sen jälkeen, kun tytöt syntyivät, ei meillä ole tarvittu herätyskelloa. Vaikka kuinka väsyttäisi, armoa ei tunneta eikä varsinkaan lapsien taholta anneta. Poskea tökitään ja pienet sormet repivät silmiä väkisin auki, kunnes ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oikeasti herätä. On joskus hieman vaikeaaa ymmärtää, miten jotkut voivat olla sillä samalla sekunnilla silmien avautuessa niin täynnä energiaa. Pää täynnä kiperiä kysymyksiä ja ajatuksia, jotka eivät millään malttaisi pysyä hetkeäkään pään sisällä. Kun itse tunnen olevani lähinnä vain vanha väsynyt raato.

 



Saisko vielä nukkua?

Tytöillä on tapana juosta välittömästi herättyään huoneeseemme, tosin viime öiden nukkumisjärjestelyt ovat olleet hieman tavallista poikkeavammat. V lähti aikaisin sunnuntai-aamuna kahden viikon työmatkalle ja minä olen luvannut tytöille (hys, salaa, ei kerrota isille!), että isin ollessa poissa, he saavat hiippailla yöllä äitin viereen, jos siis heräävät. Jostain syystä en ole herännytkään aamulla yksin. Onhan se toki mukavaa ja söpöä, kun kaksi pientä tyttöä tuhisee vieressä - ainakin ajatuksen tasolla. Mutta todellisuudessa se ei ole kovin hauskaa. On täysin käsittämätöntä, miten kaksi niin pientä ihmistä pystyvät nukkumaan niin täydellisen keskellä sänkyä, poikittain tai vähintään x-asennossa, vieden kaiken mahdollisen tilan, jokainen yö, kun siihen sänkyyn hiippailevat. Kahden herätyskellon kalkattaessa löysinkin itseni jälleen kerran, tänä tavallisena tiistai-aamuna, sängyn jalkopäästä. Poikittain, ehkä noin 40cm kapeasta tilasta. Että näin meillä siis nukutaan seuraavat kaksi viikkoa, kun tein tämän teoriassa ihanalta kuulostavan lupauksen lapsosillemme. 

Aamut sujuvat pääosin samaan tapaan, on V kotona tai ei. Minä vastaan aamupalasta ja -toimista. Huolehdin pöiväkotireput ja vesipullot, koiran ruoat, pistän pesukoneen pyörimään, ratkaisen konfliktit, viihdytän, pyyhin peput, patistelen pukemaan ja halin. Tilaan uuden vesipullon automaattiin, käyn joka-aamuista taistoa hiustenharjauksen puolesta (ei varmaan tarvitse arvata ketkä ovat sitä vastaan), etsin kadonneita alushousuja (niiden samojen tyyppien, joiden mielestä pitkiä hiuksia ei tarvitse harjata mielellään koskaan) jne. V hoitaa itse itsensä, ainakin pääosin, luojan kiitos! 

Aamun ensimmäinen nahistelu käydään usein keittiössä, siitä mitä laitetaan aamupalaksi. Tämä tavallinen tiistai ei tuonut siihen poikkeusta. Meidän kaksoset eivät näköjään koskaan voi olla samaa mieltä mistään asiasta, se on joku kiveen hakattu periaate. Sama koskee lastenohjelmia, sitä mitä leikitään ja mennäänkö päiväkotiin kävellen vai potkulaudoilla. Ihan näin esimerkkeinä. No, tytöt syövät mitä äiti laittaa ja jos ei kelpaa, saavat olla syömättä. Tänä tavallisena tiistai-aamuna syötiin kaurapuuroa banaanilla.

Oma aamupalani on ollut viimeiset neljä viikkoa hyvin samankaltainen. Ihan oikeaa fitness-ruokaa, ammattilaisten ohjein. Desperate housewife kaipaa aika ajoin haasteita elämäänsä ja siksipä aloitin elokuun alussa kymmenviikkoisen ihmiskokeen, Fitfarmin Bikini fitness challengen. Ja miksikö tähän ryhdyin, kun eihän minun tarvitse laihduttaa? No siksi, että hampaat irvessä hikoilu, omien rajojen etsiminen ja kehittyminen motivoivat. Minä en nimittäin ota urheilua vakavasti vaan supervakavasti. ;) Lisäksi suurella mielenkiinnolla seuraan, miltä tuntuu noudattaa kymmenen viikkoa ammattilaisten laatimaa tiukkaa ruokavaliota. Ja mitkä ovat sitten ne lopulliset tulokset.

 

 

Tällä se haba kasvaa ja rasvat tirisee sanovat ammattilaiset

 

Ja hyvinhän tämä on mennyt. Ei ole juurikaan ollut nälkä vaan olo on energinen ja hyvä, lukuunottamatta niitä aivan liian aikaisia aamuja. Treenit kulkevat vaikka ovat raskaita ja niitä on paljon. Ei ole mielitekoja, tosin aika vähän niitä herkkuja on tullut muutenkaan syötyä. Lähinnä haaveilen Oululaisen jälkiuuniviipaleista juustolla ja hedelmäsalaatista. Tällä viidennellä viikolla on yksi tankkauspäivä, jolloin saan syödä vapaammin. Ajattelin pitää sen lauantaina ja repäistä, ehkä sillä hedelmäsalaatilla.  

Kun herää aikaisin, ehtii jo ennen päiväkotia puuhailemaan kaikenlaista. Tänä kyseisenä tavallisena tiistai-aamuna tytöt nahistelivat, leikkivät ja piirsivät, minä olin taas suunnitellut kirjoittavani sähköposteja compoundin management officeen yhdyshenkilöllemme Sakuralle. Pitäisi saada sovittua aika meidän kokolattiamattojen pesulle ja lisäksi saada joku myrkyttämään meille pesiytyneet ötökät. Parvekkeemme ovenkarmeissa ja ikkunankarmeissa asustelee nykyisin uusia ystäviä. En ole heitä vielä bongannut omin silmin mutta todistusaineistoa heidän olemassaolostaan kertyy lattialle päivittäin. Joka päivä enemmän ja enemmän. Mietiskelin, että asialle varmaan kannattaisi tehdä jotakin, ennen kuin karmit on syöty kokonaan ja ikkunat tipahtavat joku tuulinen päivä lattialle. Huvittavaa. Suomessa olisin vastaavassa tilanteessa todennäköisesti järkyttynyt ja kauhuissani ja lähinnä maailmanlopun tunnelmissa mutta täällä vain kohauttelen hartioita. Pikkujuttuja. Mitäs näistä.

 

Piti myöskin ruokakauppatilaus tehdä netissä mutta kuinkas kävikään. Ei saada yhteyttä nettiin, ilmoitti selain. Se nyt ei ole mitään uutta mutta silti aina todella raivostuttavaa. Nettikatkoihin en ole kyennyt sopeutumaan edes tässä parissa vuodessa. Itseasiassa palattuamme kesälomilta elimme muutaman viikon fb-, youtube- ja blogi-hiljaisuudessa. Tein valituksia, kyselin ja painostin meidän respaa, ystäväämme Sakuraa ja compoundimme IT-osastoa. Lopulta sain vastauksen, että erään nimeltä mainitsemattoman maan hallinto oli lähettänyt määryksen, että compoundimme vapaa nettiyhteys on katkaistava. Ja siitä saakka olemmekin päässeet vain tämän kyseisen kansantasavallan sponsoroimille sivuille. Paitsi hähhää, nyt meillä onkin VPN ja pääsemme jälleen surffailemaan tämän nimeltä mainitsemattoman maan sisäistä harmoniaa uhkaaville sosiaalisen median sivustoille.

 

 

 

Vein tytöt päiväkotiin yhdeksäksi. Päiväkoti alkoi kaksi viikkoa sitten ja hyvin on mennyt. Tytöt jäivät ainoina vanhasta ryhmästään päiväkotiin, muiden siirtyessä kouluihin. Keväällä sain paljon ihmetteleviä katseita ja kommentteja päätöksestämme. Sillä onhan se nyt aivan kauheaa (ainakin ilmeiden perusteella), että tytöillä on nyt toiseen kertaan sama opetusohjelma, hehän "jäävät luokalleen" ja vähintäänkin jäävät jälkeen muita. Siis voitteko kuvitella miten kamalaa, jäädä päiväkotiin vielä 4-VUOTIAANA!!! 

Viime vuonna tytöt olivat siis nuorimpia ryhmässään, nyt vanhimpia. Uusien kaverien lisäksi tytöt saivat uudet opettajat, Miss Beckyn ja Miss Cathyn. Becky on jenkki ja Miss Gracen tapaan todella mukava. Ja pakko muuten hehkuttaa Beckya lisää, sillä Becky nimittäin oppi erottamaan tytöt kahdessa viikossa! Että hahaa, siinäs näette, heidät pystyy erottamaan, jos vain haluaa.. ;) apuope Cathy on taas kiinalainen. Kavereiden ja opettajien lisäksi uutta on myös päivien pituus, kokonaisia päiviä lisättiin ja nyt tytöt ovat tiistaita lukuunottamatta klo 15.30 saakka päiväkodissa.

 

 

Tytöt matkalla päiväkotiin

 

Tyttöjen pidemmät päiväkotipäivät tarkoittavat enemmän vapaa-aikaa minulle. Jippii! Vai saisikohan ns. hyvä äiti julkisesti edes sanoa näin.. No, samapa se. Ihan yhtä innoissaan tytöt olivat päiväkodin alkamisesta. Tekeekö se minusta vieläkin huonomman äidin? ;) Vietimme kesällä hieman haasteellisia aikoja, sillä leikkiseuraa täältä ei kesällä juurikaan löydä. Ja nyt tänä kesänä on vaan satanut, satanut ja satanut. Suomalainen varmaan ihmettelee, että eihän se sää ole mikään este. Mutta ei täällä vaan voi olla ulkona. Maa on savimaata ja kun sataa viikkotolkulla, nurmikot muuttuvat saviliejuksi. Ei kovin houkuttelevaa. Ja kun sataa, niin sitä sadetta tulee sitten aina kaatamalla. Mitään pientä tihuutusta ei täällä tunneta. No onhan sitä tietysti kuravaatteet. Mutta kun täällä on +30C lämmintä! Siispä olemme tylsistyneet pääasiassa sisätiloissa. Moni myös tuntuu ajattelevan, että eiväthän kaksoset kavereita kaipaa, sillä onhan heillä aina toisensa. Mutta miettikäähän millaista on elämä, jossa joku, yksi ja sama ihminen, on koko ajan läsnä, kaikessa mukana, aamusta iltaan, päivästä, viikosta toiseen. Kuukausia. Vuosia. I-HAN KO-KO A-JAN. Että totta, kyllähän heillä on seuraa toisistaan mutta on niitäkin hetkiä riittävästi, kun siskon naama kyllästyttää.

Moni on kysellyt miten saan aikani kulumaan, kun en tee täällä yhtään mitään. On niin helppoa, kun lapset ovat päiväkodissa ja kotiapulainenkin osa-aikaisesti apuna. No, voin kertoa, että aika ei ole siltikään käynyt pitkäksi ja toivoisin edelleen lisätunteja vuorokauteen. Arki on arkea ja puuhaa riittää. Tuo ihminen, joka tuo leivän perheemme pöytään, tekee sen verran pitkää päivää, että saan itseni työllistettyä ihan helposti kotiasioillakin. Treenit vievät osan ajastani ja sitten tietysti ne opiskelut. Ja se kaikki määrittelemätön pikkusälä, mitä ei voi lokeroida minkään otsikon alle.

J ja J:n hieno menopeli

 

Tänä tavallisena tiistaina vietyäni tytöt päiväkotiin, lähdin kahden suomalaiskollegani kanssa läheiseen ostoskeskukseen treenaamaan. Meidän compoundilta on viimeisen vuoden aikana irtisanoutunut kaksi personal traineria ja he laittoivat oman "salin" pystyyn. Ihan perussalista ei ole kuitenkaan kyse, täällä treenataan TRX:ää, gravitya, pilatesta, kahvakuulaa, milloin mitäkin. Kiinalainen coachimme on luvannut muuten opetella suomea, jos hänellä on kymmenen suomalaista asiakasta. Sitä odotellessa.. ;) Ostoskeskukselle on meiltä ihan kävelymatka mutta ilman muuta tartuin tilaisuuteen, kun J tarjosi kyydin upealla tuk-tukillaan. Kyllä kelpasi tätien istua takapenkillä!
 

J treenaa gravitya. On muuten tehokasta touhua.

Treenin jälkeen suuntasin kotiin, suihkuun, syömään ja opiskelujen pariin. Aiheena on tällä kertaa neuropsykologia. Mielenkiintoista mutta aika haasteellista. Aivojen hermosolujen toiminta ja kaikki siihen liittyvä termistö on toistaiseksi kuin hepreaa, varsinkin englanniksi. Mutta mielenkiintoista silti.

 

 

Nasu opiskelee myös

Tiistai on poikkeuksellinen siinä mielessä, että tytöt ovat päiväkodissa vain lyhyen päivän.  Tänä kyseisenä tavallisena tiistaina menimme päiväkodin jälkeen suoraan kyläilemään suomalaisen päiväkotikaverin luokse. Tytöt leikkivät, äidit paransivat maailmaa. Sitten olikin aika kipaista kotiin vaihtamaan balettivaatteet ylle. Tänä kyseisenä tiistaina alkoi taas tyttöjen kovasti odottama baletti. Että ei ihan tavallinen tiistai kuitenkaan. Ja mikä parasta, tyttöjen paras päiväkotikaveri viime vuodelta jatkaa myös balettia.

Tyttöjen ollessa baletissa, käyn yleensä itse salilla. Koska olin aamulla jo käynyt treenaamassa, lämmittelin vain hieman ja venyttelin. Baletin jälkeen opettaja tuli kertomaan, että tytöt voisivat siirtyä ensi viikosta alkaen isompien  (5-8 vuotiaiden) ryhmään. Tämä äiti tietysti meinasi ratketa ylpeydestä, kun on niin taitavat tytöt. Tosin kyse taisi olla enemmän siitä, että pienten alkeisryhmä oli vain niin täynnä.

Baletti vei mehut pieniltä tanssijoilta ja kotona ei muuta ohjelmaa tarvittu kuin iltapala, kylpy ja reilu tunti iltasatuja. Meillä luetaan joka päivä, varmasti vähintään tunti. Tytöt nukahtivat puoli kahdeksan maissa ja sen jälkeen oli ohjelmassa vielä siivousta, ruoanlaittoa, surffailua netissä sekä koiran rapsutusta. V:n ollessa työmatkoilla ayimme Lishi on korvaamaton apu. Käyttää aamulla ensimmäisenä Nasun aamulenkillä ja illalla lähtiessään päivän viimeisestä perheestä, tulee vielä toistamiseen ulkoiluttamaan koiraa. Iltalenkit väsyneiden lasten kanssa eivät ole kovin hehkeitä, varsinkin, jos sataa kaatamalla vettä. Lishi ja Nasu ovat itseasiassa aika hyviä kavereita ja tuntuu, että Lishi jopa tykkää puuhailla Nasun kanssa. Se on aika kova juttu, sillä kiinalaiset eivät keskimäärin ole eläinihmisiä eivätkä myöskään ulkoilijoita eivätkä varsinkaan kävelijöitä.

Illalla ukkosti hetken aikaa ja meidän Nasu, kuten myös Nalle Puhin Nasu, pelkää kovasti
ukkosta. Nasu piiloutui tyttöjen sänkyjen alle pauketta.

Viimeiset valot sammuivat kodissamme hiukan ennen yhtätoista. Että näin hehkeää ja hurjan mielenkiintoista elämää me täällä Kiinassa vietämme.