Uusi arki

Uutta elämää ja arkea on vietetty nyt viikon verran ja se viikko on ollut aivan huikea. Päiväkodin aloitus on sujunut paremmin kuin hyvin, suorastaan loistavasti, enkä voisi olla lapsistani ylpeämpi. Olen myös hieman ylpeä itsestäni, sillä "ilmaiseksi" emme ole tätä saaneet. Tämä on kovan työn tulos sekä tyttöjen osalta että meidän vanhempien. Ja mitä tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että meidän lapsemme eivät todellakaan ole niitä lapsia, joiden päiväkodin aloituksen olisi voinut "historian" perusteella menevän näin sujuvasti.




Tytöt tutustumassa päiväkotiin ennen päiväkodin alkua

Tyttömme ovat (tai olivat) lapsia, jotka eivät ole pitäneet vieraista ihmisistä. He eivät pienempinä koskaan hymyilleet vieraille, eivät halunneet heidän syliinsä, eivätkä muutenkaan ottaa vieraisiin minkäänlaista kontaktia. Heitä ei myöskään kiinnostanut katsella ohikulkevia ihmisiä, mistä lapset kuulemma yleisesti tykkäävät.  He eivät hyväksyneet hoitajikseen juuri ketään, eivät jollain tapaa vain tunteneet oloaan kotoisaksi ja luottavaiseksi vieraiden ihmisten lähellä. Ja heille vieraita ihmisiä olivat myös monet ns. "tutut". Vaikka olimme käyneet esimerkiksi yli vuoden muskarissa, meidän ihana muskarintätimme ei kelvannut leikittäjäksi. Hän ei saanut koskea. Piste. He olivat myös lapsia, jotka eivät kestäneet hälyä ja meteliä, eivät edes kovaäänistä puhetta. He ahdistuivat, itkivät ja kitisivät ostoskeskuksissa ja ravintoloissa. Muutokset olivat hankalia, aivan vastasyntyneestä alkaen. Niinkin pieni asia saattoi aiheuttaa totaalisen hermostumisen, että ravintolassa vaihdettiin pöytää. Siis ennen kuin olimme edes ruokaa saaneet tilattua.

 

Ja kaikesta tästä huolimatta.. Kolmantena päiväkotiaamuna pieni, jo niin iso O tuli sanomaan minulle: "Äiti minusta tuntuu, että sinä voit nyt mennä pois". Ja niinhän minä läksin. Ei itkua puolin tai toisin. En kokenut edes haikeutta vaan ennenkaikkea onnea ja ylpeyttä, että meidän tyttösemme uskaltautuvat viimein irtautua äidistään. He ovat luottavaisia omasta osaamisestaan ja pärjäämisestään sekä uskaltautuvat jäädä vieraiden ihmisten hoitoon. Ihmisten, jonka kanssa heillä ei vielä ole edes yhteistä kieltä.

Ensimmäinen päiväkotiaamu

 

 

Minä väitän, että päiväkodin aloitus on mennyt tyttöjen kohdalla hyvin juuri siitä syystä, että heillä on ollut mahdollisuus kehittyä heidän oman aikataulunsa mukaisesti. Heitä ei ole pakotettu ja totutettu väkisin tilanteisiin, jotka ovat heille vaikeita. On menty sen mukaan, mihin he ovat milloinkin olleet valmiita. Ei sen mukaan, mitä minä tai joku muu olisi halunnut, tai miten joku toinen lapsi on kehittynyt tai toiminut. Olen oppinut lapsiemme kanssa ainakin sen, että keskiarvoilla ei ole lastenkasvatuksessa mitään merkitystä. Ei ainakaan silloin, jos lapsesi ei ole keskiarvo. Ja että pakottamalla ei saa kuin pahaa aikaiseksi.

Päiväkodin aloituksen onnistuminen ei tullut minulle kuitenkaan täydellisenä yllätyksenä. Kuten olen aiemmin kertonut, minulla on ollut vahva tunne siitä, että nyt on se oikea aika. Tytöt ovat valmiita. Siitä syystä minun ei ole tarvinnut murehtia asiaa etukäteen eikä olla huolissaan. Toisin oli vielä reilu vuosi sitten Suomessa, kun ilmoitin tytöt päiväkotiin. Murehdin ja itkin asiaa kuukausitolkulla. Vielä vuosi sitten meidän tytöt olivat melkein kuin eri lapsia.


Tyttöjen päiväkodissa (nimeltään Wonderful World of Learning) on neljä ryhmää: perhoset, leppäkertut, heinäsirkat ja sudenkorennot. Tytöt kuuluvat Heinäsirkat-ryhmään, minkä lapset ovat 36-40kk vanhoja. Tai siis heidän pitäisi ryhmän määritelmän mukaan olla tämän ikäisiä mutta todellisuudessa suurin osa on jo täyttänyt neljä. Tyttöjen päiväkotitäti Miss Grace on sen verran suosittu, että isommatkin lapset on haluttu laittaa hänen ryhmäänsä. Heinäsirkkoja on yhteensä 12, tyttöjen lisäksi yksi suomalainen ja loput lapset ovat eripuolelta maailmaa. Grace-tädin lisäksi ryhmällä on kaksi kiinalaista avustajatätiä, jotka puhuvat ihan hyvää englantia.

Heinäsirkkojen päiväohjelma. Kiinan kieltä ei tosin opiskella
kuin puoli tuntia päivässä, muuten mennään englannilla

Good morning circle ensimmäisenä päiväkotiaamuna. Osa lapsista vielä
kesäloman vietossa.

 

Tytöt ovat päiväkodissa toistaiseksi puolipäiväisenä, mikä tarkoittaa Heinäsirkoilla 8.30-13.30 välistä aikaa. Päiväohjelma etenee aina samassa järjestyksessä, samoin ohjelmanumeroin ja se on helpottanut merkittävästi tyttöjen sopeutumista. He tietävät, mitä on ohjelmassa seuraavaksi. O:n mielestä hauskinta lienee askartelut ja Grace-tädin laululeikit, joita on lauleltu jo kotonakin. C tykkää ylivoimaisesti eniten prinsessamekoista. Niitä on noin miljoona erilaista ja niitä saa vapaasti käyttää ja sovitella leikkiaikoina. Meidän pikku-prinsessa suunnittelikin koko viikonlopun mikä mekko laitetaan päälle päiväkodissa heti maanantai-aamuna. Ja äidin lähtiessä omiin puuhiinsa, sinne jäi onnellinen pikku-prinsessa pyörähtelemään keltainen mekko päällään.   

Belle & Cinderella.. eiku O ja C

Ruoka maistuu päiväkodissa

Mutta maistuu se ruoka myös kotona. Leivottiin sunnuntaina noin 40 karjalanpiirakkaa.
Kaikki menivät noin tunnissa. Oli meillä tosin apujoukkojakin avustamassa..

A bit fat but very, very cute!

Suomen lomalla huomasin unohtaneeni yhden asian. Sen, kuinka paljon Suomessa on ylipainoisia ihmisiä. Eivät kaikki kiinaisetkaan enää mitään tikkulaihoja ole ja makkaroita näkyy täälläkin mutta sellaisesti oikeasti lihavia ihmisiä en muista nähneeni täällä yhtä ainutta. Toki iso osa nuorista teinitytöistä on Kiinassa superhoikkia mutta jossain vaiheessa niitä kiloja sitten alkaa kertymään täälläkin. Länsimaistuvia ruokailutottumuksia syytetään kansan lihomisesta ja osittain se varmasti pitää myös paikkansa. Mutta ei se näkemäni kiinalainen ruokakaan mitään kevyttä terveysruokaa ole. Ja siihen päälle vielä se tosiasia, etteivät kiinalaiset ole mitään urheilijakansaa.. Pientä pyöreyttä on siis havaittavissa keski-ikäisissä..

Paino on kiinalaisille asia, jota voi ja saa kommentoida ilmeisestikin aivan vapaasti. Minun painoani ei kukaan ole kommentoinut ainakaan suoraan päin näköä tai ainakaan niin, että sen olisin ymmärtänyt. Mutta tiedän, että sitä on tapahtunut muille. Täällä voi sanoa suoraan, että olet lihava tai että olet lihonut. Lastemme painosta olen sen sijaan saanut kuulla useasti ja jos kielitaitoa ei löydy, elehtien kiinalaiset osaavat kyllä tuoda ilmi, että onpas tyttömme lihavia. Compoundimme kuntosalilla työskentelevä kiinalainen personal trainer oli nähnyt minut tyttöjen kanssa muutama päivä sitten ja tuli eilen salilla kysymään, olivatko he minun lapsiani. Ovat kuulemma lihavia mutta kuitenkin tosi, tosi söpöjä. Hmmm.. Eräällä tätillä compoundimme toimistolta oli myös tapana kysellä, kuinka paljon meidän tyttömme painavat, nostella heitä ja päivitellä, kuinka raskaita he ovat. Kerran hän myös osui paikalle, kun tytöt olivat syömässä ja silloin hän tuli taivasteli jaksavatko tytöt todella syödä koko annoksensa..

Meidän maailman kauneimmat tytöt kauneussalongissa kynsien lakkauksessa.
Käytiin harjoittelemassa, jos vaikka seuraavalla kerralla antaisivat parturisedän
hieman siistiä noita hiusten latvioja..

 

Minun on jotenkin kovin vaikea suhtautua näihin kommentteihin, omalla kulttuuritaustallani. Koskaan, ikinä, en voisi kuvitella kommentoivani kenenkään painoa ääneen vaikka sitä olisi kuinka kertynyt selkeästi liikaa. Se olisi todella, todella loukkaavaa. Myöskään en toivo kuulevani kommentteja omasta painostani, jos se jossain vaiheessa pääsisi jostain syystä nousemaan. Tytöt eivät mielestäni, eivätkä myöskään suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän mukaan, ole lihavia. Vaan ihan normaaleja lapsia. Heillä on toki pyöreät posket ja pömppömahat mutta ikää kuitenkin vasta kolme vuotta. Ei heidän tarvitse olla mallimitoissa nyt tai edes tulevaisuudessa. Tähän saakka tyttöjen painon kommentoiminen on lähinnä ollut häiritsevää minulle, tytöt eivät vielä itse ymmärrä siitä mitään. Mutta pian hekin oppivat englantia, saattavat ymmärtää jo kommenteista jotain ja ehkä myös huomaavat kiinalaisten "käsimerkit". Mahdollisimman pitkään haluaisin suojella lapsiani kaikilta ulkonäköpaineilta, sillä niitä he valitettavasti tulevat kohtaamaan myöhemmin. Minä toivoisin, että he saisivat vielä monen monta vuotta kokea olevansa maailman kauneimpia ja ihanimpia tyttöjä, täydellisiä juuri sellaisenaan. Enkä todellakaan haluaisi ihan lähiaikoina heidän mietiskelevän, että mitä lihava tarkoittaa ja että ovatko he lihavia.. Lihava-sanaan ei assosiudu ainakaan ensimmäisenä minun mielessäni mitään kovin positiivista ja kaunista.


Kiinalaisille tämä painoasia ei liene yhtä "arka" aihe kuin meillä Suomessa. Mutta kiinalainen kauneusihanne on silti hyvin hoikka, suorastaan laiha. Naiset haluavat olla heikkoja ja hauraita. Samainen personal trainer kerran kehaisi - vai oliko se sittenkään kehu - kun kannoin 20kg levypainoa yhdellä kädellä. Että se ei suurimmalta osalta kiinalaisia naisia onnistu. (Ainakaan kaupunkilaisilta, maaseudun raatajat lienevät täysin eri asia). Eikä se varmaan onnistukaan. Salilla he etsivät käsiinsä ne kaikista pienimmät, kilon painot, ja tekevät niillä muutaman toiston. Ulkonäen kommentoiminen julkisesti ei muutoinkaan tunnu olevan niin paheksuttavaa, kuin meillä Suomessa. Shanghai Dailyssä oli taannoin artikkeli eräästä kiinalaisesta pikkutytöstä, joka oli osallistunut Kiinan Talent-kilpailuun ja pärjännytkin siinä erittäin hyvin. Tyttö oli mielestäni ihan tavallisen näköinen pieni kiinalaistyttö, ihan normaali, ei hänessä ollut mitään vikaa. Mutta katsojat olivat sosiaalisessa mediassa antaneet palautetta, että hänen ei tulisi esiintyä televisiossa, koska hän ei ole mitenkään erityisen sievä lapsi. Eikä tätä keskustela ilmeisesti erityisemmin missään tuomittu.






 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vedenpaisumus ja reppuostoksia

Meidän asunnon lisäksi nyt myös talomme rappukäytävässä on koettu vesivahinko. Ylimmässä kerroksessa oleva paloposti oli alkanut itsekseen suihkuta vettä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ja koska se tapahtui yöllä, vuodon havaitsi vasta aamulla  V, kun lähti viemään koiraa aamupissille. Rappukäytävässä oli vastassa melkoinen suihku ja alakertaan oli muodostumassa melkoinen lammikko. Pikainen soitto "respaan" - apua apua -  ja sitä seurasi vähemmän pikainen reaktio kyseiseen puheluun. No, lopulta kolmannen puhelun jälkeen saapui korjausmies ja vuoto saatiin tukittua. Ja pahimmat lammikot lakaistiin ulos. Sitten vaan ovet kiinni ja toivomaan, että käytävät jossain vaiheessa kuivuvat (turha luulo!). Alakerran portaiden alle kuukausi sitten jätettyjä remonttijätteitä - vanhoja kokolattiamattoja, pahveja ym - korjaajasedät eivät kuitenkaan vieneet pois. Ei korjattu vaikka kyseisessä vedenpaisemuksessa ne kastuivat tietysti täysin. Roskien siivoaminen ei ilmeisesti kuulunut heidän työnkuvaansa, joten ne voitiin huoletta jättää mätänemään ja haisemaan meidän käytäväämme. Jälleen tarvittiin useampi kiukkuinen ennen kuin kasa saatiin häviämään.

Nalkutusta, valitusta ja uhkailua ja viimein tämä roskakasa
saatiin pois meidän käytävästä..

 

 

Vedenpaisumuksen jatko-osa esitettiin tiistai-iltana, kun purkkapaikkaus ei toiminutkaan. Miksi, oi miksi mitään ei voi korjata kerralla kunnolla, kuntoon?! Vetta alkoi jälleen suihkuta, tällä kertaa saatiin korjaajat onneksi paikalle hieman nopeammin. Mielenkiintoista nähdä kauanko paikka kestää tällä kertaa. Märäksi käytävä jokatapauksessa jäi. Ilmeisesti kiinalaiset luottavat siihen, että kesä kuivaa minkä kastelee.. Paitsi että se ei kuivaa. Tämä lämpö + tämä kosteus ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin hometta. Huoh.

 

Enää viikko päiväkodin alkuun.. Kävimme heti maanantaina päiväkodissa tapaamassa lomalta palannutta tyttöjen päiväkotitätia, Gracea. Juttelimme pitkään ja sain hänet myöntymään siihen, että ensimmäisen viikon saisin olla läsnä. Täällä lapset on vissiin tapana vain käydä viemässä päiväkotiin ja hävitä samantien paikalta. Että sellaista pehmeää laskua päiväkotielämään olisi tarjolla.. No, meidän tytöt tuntien, siitä tulisi pelkkä katastrofi. Nyt sitten kovasti toivotaan, että meille myönnetty viikko riittäisi ja jos ei, että Grace antaisi meille vielä lisäaikaa. Ajattelin itse poistua vasta, kun tytöt ovat siihen valmiit. Sitten kun uteliaisuus voittaa pelon. Grace vaikutti kuitenkin tosi lupaavalta. On sellainen peruspositiivinen jenkki ja aivan mini, voisi olla melkein yksi päiväkodin lapsista. Tytöt ottivat häneen mukavasti kontaktia ja myös toisin päin. Että ehkä hän saa tytöt jotenkin hypnotisoitua tai muuten kiedottua pauloihinsa. Sitä toivoessa siis..

 

Eilen kävimme ostamassa tytöille uudet reput päiväkotia varten. Itseasiassa olemme yrittäneet käydä reppuostoksilla jo kahdesti, löytämättä yhtään ainutta reppua. Että sen verran "helppoa" tämä asioiminen Shanghaissa on. Kyllä minä siis tiesin, että lastenvaatemarkkinoilta niitä reppuja löytäisi.. Mutta en vaan halunnut ensimmäisenä taipua sinne. Pakko kuitenkin viimein oli ja reput on nyt hankittu. Valikoima ei ollut kovin monipuolinen: tytöille vaaleanpunaista. Poikkeuksena muutama violetti vaihtoehto ja kuvissa joko Disneyn prinsessat, Hello Kitty tai kiinalaisten oma lammas-piirroshahmo. Tytöt halusivat tietenkin blingbling prinsessa-reput ja ovat niihin oikein tyytyväisiä. Äidistä ne ovat aika kaameat mutta mitäpä siitä. Tärkeintä, että tytöille kelpaa..

 

 

Lastenvaatemarkkinoilla tuli mieleen eräs muisto vajaan vuoden takaa. Kun kiertelin kyseisillä markkinoilla ensimmäistä kertaa, olin lähes järkyttyneessä mielentilassa. Vaatteet olivat kamalia, olin epätoivoinen, enkä saanut juuri mitään ostettua. Pienten tyttöjen vaatteet olivat vain niin liikaa. Liikaa paljetteja, liikaa pitsejä, liikaa helmiä, liikaa röyhelöitä, liikaa nallen kuvia, liikaa, liikaa, liikaa.. No, nyt ne vaatteet eivät näyttäneetkään enää niin kamalilta. Siis mitä ihmettä?!? Joko a) kiinalaisten vaatemaku on vuodessa parantunut huomattavasti tai sitten b) minun oma makuni on muuttunut kiinalaisemmaksi. Hmmm.. Olisikohan miljardi kiinalaista voinut muuttua? Haluaisin uskoa, että olisi, mutta todennäköisyydet puhuvat puolestaan.. Huolestuttavaa. Suorastaan pelottavaa.

Life is good

Suomi-loma on nyt vietetty ja palasimme viime viikolla takaisin Kiinaan. Moni on kysynyt, miltä palaaminen tuntui. En tiedä miltä sen pitäisi tuntua mutta toistaiseksi se on tuntunut lähinnä hikiseltä ja kuumalta. Heinäkuu oli Shanghaissa nimittäin kuumin 140 vuoteen eikä sääennusteiden mukaan helpotusta ole juurikaan luvassa. Kun lämmintä on +40C varjossa, ei ulkona mikään helpota tukalaa oloa. Ei tuuli, eikä se varjo. Mutta en silti valita. Ei tätä lämpöä loputtomiin kestä. Enkä varsinkaan valita, kun ilmanlaatu on ollut palattuamme niin hyvällä tasolla. Aurinko paistaa, taivas on sininen, eikä siitä sumusta ja savusta ole tietoakaan.
 

Minä ja tytöt lensimme koti-Suomeen 10.7. ja V seurasi perässä 19.7. Ensimmäiset päivät vietimme
Helsingissä toipuen aikaerosta, tavaten ystäviä ja nauttien ihanasta Helsingistä.

 

Kävimme myös kotikulmilla Järvenpäässä tapaamaassa ihanaa naapurintyttöä
ja hänen ihanaa äitiään

 

Järvenpäästä mukaamme Suomen kiertueelle lähti meidän ihana Uuno <3  ja hänen
tyttöystävänsä Juni. Tytti, Katja ja Arja. Olemme teille niin kiitollisia
Uunon hyvästä hoidosta..

 

Pääkaupunkiseudun jälkeen kävimme vierailulla ihanan kummityttömme
luona Hämeenlinnassa. <3 Meillä kaikilla oli niin mukavaa. Kiitos!

 

Hämeenlinnasta ajoimme Petäjävedelle mummin ja vaarin mökille. Suureksi harmiksemme
myös sää muuttui samantien. Se suurin piirtein ainoa kylmä ja sateinen viikko koko
kesänä vietettiin siis mökillä. No, eipä noille ilmoille mitään mahda.. Mukavaa oli kuitenkin!

Mökillä syötiin, nukuttiin, saunottiin, syötiin mustikoita suöraan puskista,
soudeltiin ja pelattiin jalkapalloa

 

Isi saapui myös Suomeen ja ajeli suoraan mökkeilemään kanssamme Petäjävedelle.
Suomessa riittää kesätapahtumia ja mekin kävimme läheisen Höytiän kylän kyläpäivillän ihmettelemässä
menoa. Kyllä Shanghai tuntui kaukaiselta >Höytiän kylältä katsottuna.. 

 

Tyttöjen Suomi-loman ehdoton kohokohta oli heidän ensimmäinen, oikea ratsastustuntinsa.
Yhtään eivät hevoset pelottaneet ja hienosti pysyivät selässä ravissakin.

 

 

Kaiken kaikkiaan oli ihan mukavaa palata jo omaan kotiin, viettämään tavallista ja normaalia elämää. Onhan täällä on meidän kotimme tällä hetkellä. Suomessa käyminen oli tietysti ihanaa. Saimme tavata perhettä, ystäviä ja eläinystäviä. Nauttia suomalaisesta ruoasta (onneksi meiltä ei löydy vaakaa - en uskaltaisi ehkä nousta sille!), luonnosta ja rauhasta. Palaaminen oli ehkä siksi aika kivutonta, että se Suomi, mistä matkaan lähdimme viime syksynä, näytti kovin samalta kun se Suomi, missä nyt kävimme lomailemassa. Emme tavallaan ole jääneet mistään paitsi, sillä eihän näin lyhyessä ajassa Suomi muutu kovin paljoa emmekä myöskään me. Oma koirakin tuntui ihan omalta koiralta.

 

Mökiltä ajoimme mummon ja ukin hoiviin Savonlinnaan.
Kesäkoiramme Juni ja Uuno vartioivat tyttöjen unta.

 

 

Savonlinnassa hauskinta oli varmasti serkkujen näkeminen.
Serkut vanhempineen olivat muuttaneet juuri uuteen kotiin Saimaan
rannalle. Kyllä tällaiset nkymät kelpaisivat minullekin..

 

Saalista..

 

Saviksessa tavattiin myös tyttöjen poikakaverit kotikulmilta Järvenpäästä.
On se niin herkkää.. <3

 

 

Savonlinnassa kävimme serkkujen kanssa myös sirkuksessa. Ilmeet kertovat kaiken.
Ihanaa mutta samalla niin kamalaa. Varsinkin pelle on edelleen tytöistä maailman
pelottavin asia.

 

Tytöt nauttivat lomasta vähintään yhtä paljon kuin me aikuiset, sillä touhua ja kavereita riitti. Täällä Kiinassa on joskus mietityttänyt ja ehkä aavistuksen huolestuttanut se, että tytöt viettävät niin paljon aikaa keskenään. Että ottavatko leikkeihinsä mukaan muita lapsia ja osaavatko leikkiä myös erikseen. Loma Suomessa osoitti huolen turhaksi. Kavereiden ja serkkujen kanssa alkoivat leikit heti eikä mistään kolmiodraamoista ollut tietoakaan.

 

Loman viimeiset päivät vietimme taas kesäisessä Helsingissä. On se vaan
ihana kaupunki.. <3

 

 

Lintsillä piti käydä tietenkin. ja torilla, ja Espalla jätskillä,
Kaivarissa kävelyllä ja ystävillä grillaamassa..

 

 

Paluu arkeen on sujunut hyvin. Laukut on purettu, pyykit pesty ja jääkaapissa on taas ruokaa. Aikaerostakin on toivuttu. Perusvääntö compoundin management officen kanssa on jälleen aloitettu. Tällä kertaa aiheena on meidän haiseva pesukone, jonka haluaisimme vaihtaa nyt kun suokrasopimus on katkolla ja lisäksi viime viikon kolmen tunnin ukkosmyrskyn paljastamat vuodot yhden makuuhuoneen katossa ja toisen makuuhuoneen ikkunasta. Katon vuotoa on käyty katsomassa jo kahteen otteeseen ja ei niin kovin yllättäen, mitään ei ole tapahtunut eikä mitään ole kuulunut kummankaan käynnin jälkeen. Insinöörit odottavat varmaan, että kuprut häviäisivät katosta ja sen jälkeen voisivat tulla sanomaan, ettei katossa mitään vikaa ole.. Ah tätä purkkapaikkaamisen meininkiä! Me olemme myös yrittäneet vaatia, että saisimme tehdä asunnossamme home/ilmanlaatututkimuksen compoudin laskuun. Ei ole mennyt läpi. Heidän vastauksensa on ollut, että insinööri tulee katsomaan, jos jossain on jokin vuoto. Jos vuoto löytyy, se tukitaan ja seinä/katto maalataan uudestaan. That´s it. Ei ole pahemmin ollut apuja siitä, kun olemme yrittänyt valistaa heitä homeen "näkymättömyydestä". Että sitä voi olla vaikka sitä ei näkyisi. Tai että home on vaarallista. Ja että me olemme yskineet paljon. Jos hometta ei näy, sitä ei kiinalaisten mukaan ole. Ja jos sitä näkyy, sen voi aina maalata päältä. Niin, ja pitää ikkunoita auki. Se kuulemma auttaa sisäilmaongelmiin. He eivät ole tainneet miettiä sitä, että se ulkoilmakaan ei täällä aina ole sitä raikkainta mahdollista..

 

 

Compoundillamme on vielä hyvin hiljaista, sillä suurin osa perheistä on vielä kesäloman vietossa. Muutaman viikon sisään alkanee taas tohina, kun koulut ja päiväkodit alkavat. Meidän pienet, isot tytötkin aloittavat päiväkotitaipaleensa. Koskaan, ikimaailmassa en olisi uskonut, että olen kotona heidän kanssaan näin pitkään. Minä, joka vaadin ehtona lastentekemiselle sen, että saan palata työelämään vaikka muutaman kuukauden jälkeen, jos pääni ei kotielämää kestä. Hyvin on kestänyt. Eivätkä tytöt nytkään päiväkotiin siksi mene, etten olisi heidän kanssaan enää jaksanut olla. He aloittavat päiväkodissa, koska koen, että he ovat nyt valmiita. Vaikeaa tulee olemaan alussa, se on varma, mutta nyt he ovat silti valmiita. Preppaus on jo aloitetettu. Ollaan juteltu päiväkotijuttuja, käyty leikkimässä päiväkodin tiloissa, huomenna mennään ostamaan uudet, isot päiväkotireput. Ja ensi viikolle järjestetään tapaaminen ryhmän opettajan kanssa. 

 

 

Ja mitä minä sitten teen sen 5h, kun tytöt ovat päiväkodissa? No, minä alan opiskelemaan. Suomen reissulta kannoimme mukanamme kirjan jos toisenkin tänne Kiinaan. Aiheena on psykologia, oppilaitoksena Jyväskylän avoin yliopisto ja tavoitteena on nyt alkuun perusopinnot. Suurempaa suunnitelmaa ei kaiken tämän takana ole, ainakaan vielä, ainostaan vain muutaman vuoden jatkunut suuri kiinnostus.