Tukkakatastrofi

Moni expaattirouva käy täällä säännöllisesti erilaisissa kauneus- ja hemmotteluhoidoissa. Eikä ihme. Hinnat ovat edulliset, suomalaisittain suorastaan halvat, kun tehty työ ei maksa täällä juuri mitään. Hintavia ovat ainoastaan sellaiset hoidot, joissa käytetään ”tuontiaineita”. Esimerkiksi kasvohoidot ovat hyvinkin Suomen hinnoissa, sillä kovin moni ei varmaankaan rohkene hoidattaa ryppyjään kiinalaisella kemikaali-cocktaililla. Ja kaikki tuontitavarahan on täällä kallista..

Itse en ole kovin paljoa käynyt ”hoidoissa”. Kävin kerran jalkahieronnassa ja totesin, ettei se edelleenkään ole minun juttuni. Olen ehkä aika poikkeuksellinen yksilö, sillä en todellakaan pidä jalkahierontaa nautinnollisena. Päinvastoin. Se on epämiellyttävää, varsinkin se varpaiden kiskominen. Kokeilin myös shiatsuhierontaa, enkä ollut kovin innoissani. Se ei tuntunut hyvältä mutta ei myöskään riittävän pahalta. Kyllähän kunnon hieronnassa tuskanhien kuuluisi valua ja poskilihasten tulisi krampata irvistelystä!

Elements Span menu: hierontoja, kasvohoitoja, vahausta, ripisiä ja kynsiä

Mutta nyt loman kunniaksi halusin hieman kohentaa ulkomuotoani ja varasin ajan compoundimme kauneushoitolaan ripsien pidennykseen sekä hiusten värjäykseen ja leikkaukseen. Eikä muuten ihan putkeen menneet nämä hoidot.. Hoitolantäti vakuutti minut siitä, että 10mm ripset olisivat minulle juuri sopivat. Eivät liian pitkät, eivät liian lyhyet vaan luonnollisen näköiset.  Nyt kun ne ovat silmissä, olen ehdottomasti sitä mieltä, että ne ovat naurettavan pitkät. Pitkäjalkaisen hämähäkin jalat, sojottavat sinne, tänne, miten sattuu. Ja vaikka kuinka yritän niitä ”kammata” ojennukseen, en niitä kauniiseen riviin saa. Muutama ystävä on lohduttanut, etteivät ne kamalilta näytä, vaan hyviltä. Omakin silmä on onneksi jo vähän tottunut mutta edelleenkään en ole täysin vakuuttunut ripsien pituudesta. Minun luonnollinen ei selkeästikään ole sama asia, kuin kauneushoitolan tätin luonnollinen.

Hiusten värjäyksestä tulikin sitten melkoinen fiasko. Compoundimme kampaamoon on palkattu kaksi uutta hair stylistia. Kumpikin on kuulemma todella kokenut. Minulle valittu kiinalainen kampaajasetä on tehnyt kampaajan töitä 20 vuotta, eri kampaamoissa ja hänen erikoisalaansa kuuluu nimenomaan hiusten värjäys. Hänellä on ollut myös paljon länsimaalaisia, tyytyväisiä vakioasiakkaita edellisissä työpaikoissaan. Ja minä sinisillä silmilläni tietenkin uskoin ja ostin tämän tarinan. Uskalsin jopa antaa kampaajalle hieman vapautta värien valinnassa, kunhan hiuksista ei tule vaaleita eikä punaisia. Hän ehdotti, että vaalennetaan hieman hiusten väriä ja laitetaan sitten joukkoon tummia raitoja. Se sopi minulle, kuulosti hyvältä ja hänen valitsemansa sävyt olivat kauniita. Ja olihan minulle onnistuneesti laitettu vaaleita raitoja kyseisessä kampaamossa aikaisemmin, nyt vaan vaalennettaisiin hieman koko päätä..

Mutta enhän minä sitten ajatellut, että hänellä ei kenties olekaan kokemusta suomalaisesta, ohuesta ja liukkaasta, vetelästä, päätä pitkin matelevasta hiuslaadusta. Värinpoiston / vaalennuksen aikana mentiin jo pahasti metsään.. Aine kutitti ja kirveli päässä sietämättömästi ja lopputulos oli kamala. Hiusten juuriosa vaaleni liikaa, aivan vaaleaksi ja loppuosa päästä oli sellainen oranssihtavan punainen. Sitten värjättiin sillä kauniilla ruskealla mutta lopputulos oli tietenkin kaukana siitä, mitä sen piti olla. Nyt juuret olivat oranssit ja latvat punaisen ruskeat. Pahinta ei ollut kuitenkaan se väri, vaan se, että ennen hyväkuntoiset hiukset olivat muuttuneet kuivaksi hampuksi. Vaikka en todellakaan mikään ”tukkaihminen” olekaan (voin astua ovesta ulos hiuksia harjaamatta enkä omista edes hiustenkuivaajaa), siltikin pienen itkun tirautin. Mietin jo kauhuissani mitä tekisin. Pitäisikö kaikki leikata pois tai joutuisinko lähtemään Havaijille tämän näköisenä.. Minulle kerrottiin, että hiukset voidaan vielä värjätä tummaksi. Ja siihen siis päädyttiin. Koko kaameus peitettiin tummalla värillä, ei kovin onnistuneesti mutta siedettävästi. Hiusten kunnolle ei tietenkään mitään enää voida. Kampaajasetä levitti hiuksiin öljyjä, mitkä siloittivat karheutta mutta eivätköhän ne öljyt parissa pesussa katoa. Yhden kerran olen hiukset nyt pessyt ja hiukset tuntuivat märkinä täysin erilaisilta kuin ennen. Eivät itse asiassa ollenkaan hiuksilta vaan sellaiselta pehmeältä hötöltä, pumpulilta ehkä. Että näin. Lomafiiliksen hakeminen ei todellakaan ole mennyt ihan putkeen. Mutta ei se mitään, lomalle mennään näytti tukka miltä hyvänsä.

V kävi eilen muuten leikkauttamassa hiuksensa kyseisessä kampaamossa. Häneltä oltiin kyselty, olenko minä hänen vaimonsa. Jos joskus vielä uskaltaudun kyseiseen kampaamoon, minulle on luvassa ilmaisia hoitoja. Ja se minun kokenut hair stylist on kuulemma hyllytetty ”blondien” osalta. Hyvä varmasti niin. Ja uskaltaudunko vielä sinne? En tiedä. 

Kävin tyttöjen kanssa tällä viikolla kokouksessa. Ihan oikeassa, aikuisten kokouksessa, Suomi-koulun sääntömääräisessä kevätkokouksessa. Ja nyt minä kuulun sitten Suomi-koulun johtokuntaan tittelillä markkinointipäällikkö. Innoissani olen tulevasta ”pestistä” ja mukavaa oli, että minut mukaan haluttiin vaikka meidän jatkomme täällä Kiinassa on vielä ihan auki. (Ehkä ensi viikolla olemme aavistuksen viisaampia, ainakin toivottavasti). Kivaa saada kotielämän rinnalle muutakin tekemistä, omaa ajateltavaa, aikuisten juttuja!
 

Konsulaatissa juodaan kaffetta isänmaallisista mukeista

Tänääna iltapäivällä olisi edessä lento Havaijille. Laukkuja pitäisi vielä pakkailla ja leipoa sämpylät evääksi. En uskalla jättää perhettämme täysin China Eastern Airlinesin tarjoiluiden varaan. Lento kestää kymmenisen tunti ja ilman ravintoa matkasta saattaisi muodostua vieläkin tuskallisempi ja hermoja raastavampi kokemus. Toivottavasti tytöt nukkuvat koneessa, edes hieman paremmin kuin lennolla Kiinaan. Tänään herättiin klo 5.15, joten luulisi, että jossain vaiheessa uni maittaisi.   

Kolme vuotta sitten ja kolme vuotta nyt

Tyttöjen syntymästä tuli eilen kolme vuotta. Tyttöjen synttärit ja juuri vietetty Äitienpäivä tuo väkisinkin mieleen muistoja. Muistoja siitä, kun minusta tuli äiti, V:stä isä ja meistä ”oikea” perhe. Isoja asioita, isoja tunteita. Oman lapsen syntymä lieneekin monelle SE hetki elämässä. Se ikimuistoisin, onnellisin. Kolmekymppisenä näitä elämän hienoimpia hetkiä koetaan tuttavapiirissä vähän väliä. Ja vaikka olen vilpittömän onnellinen jokaisen perheen onnesta, tunnen silti pienen kateuden pistoksen sydämessäni. Minä kun en voi sanoa, että lasteni syntymä olisi ollut elämäni hienoin hetki. En ollut sekaisin onnesta, vaan sekaisin lääkkeistä, kivusta ja järkytyksestä. Eivätkä ne ensimmäiset viikotkaan äitinä olleet ihan sitä mitä olin kuvitellut..

Tytöt VVO:lla

Moni varmaan ihmettelee mitä merkitystä sillä synnytyksellä on, kun lopputulos on mitä mahtavin. Meillähän on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Pitäisi olla vain kiitollinen ja iloinen, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi saada sitä ainuttakaan lasta! Olen tätä miettinyt paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että asia surettaa juuri siksi, että omien lasten syntymä ja äidiksi tuleminen ON vaan niin iso ja herkkä asia. Jokaisella ensimmäistä lastaan odottavalla äidillä on varmasti ajatuksia siitä, millaista on saada se oma pieni syliinsä ensimmäistä kertaa, millaista on olla äiti. Minullakin oli näitä ajatuksia ja odotuksia.

Pelkäsin synnytystä kovasti. En osaa tarkalleen edes sanoa mitä pelkäsin, ehkä juuri sitä, että se olisi kamala kokemus.  Että sattuu liikaa ja jokin menee pieleen. Minua lohdutettiin sanomalla, että kyllä se kaikki kipu ja kamaluus unohtuu, kun lapsi nostetaan rinnalle. Se hetki on kaiken sen tuskan arvoista. Mutta minun synnytykseni ei ollut ”minun” synnytykseni vaan lääkärien ja kätilöiden. Siinä ei ollut mitään kaunista, herkkää eikä tunteellista. Se ei ollut ”voimaannuttava” kokemus, kuten jotkut sanovat synnytyksen olevan. Ja ne synnytyksen viimeiset hetket.. Ne olivat elämäni kamalimmat ja pelottavimmat minuutit ja niihin hetkiin ja tunnelmiin synnytykseni päättyi. Ei siihen, että olisimme V:n kanssa saaneet laskeskella synnytyssalissa pieniä sormia ja varpaita, itkea onnesta ja juoda kätilöiden kantamaa kahvia..

Muistan hämärästi heräämön. Kun hoitaja tuli kertomaan, että hätäsektio oli mennyt hyvin ja että myös B-vauva (O) on kunnossa. Olin liian kipeä, liian sekaisin ja shokissa, että olisin ymmärtänyt olla onnellinen. En tuntenut muuta kuin hämmennystä ja kauhua siitä, miten kaikki oli mennyt. En minä sitä ollut tilannut, vaan ihan sen perusstandardisynnytyksen. Matkalla osastolle kurvasimme V:n pyynnöstä vastasyntyneiden valvontaosaston (VVO) kautta ja sain nähdä lapseni pikaisesti. Olin täysin turta. Vasta vuorokauden kuluttua olin siinä kunnossa, että pystyin pyörtymättä nousemaan istuma-asentoon ja pääsin pyörätuolilla katsomaan vauvojani. VVO:lla hoitaja johdatti minut tyttöjen kopan eteen ja kertoi siinä olevan minun lapseni. Ei suurta onnea, ei tunnetta, että juuri siinä on minun lapseni. Hoitaja olisi voinut viedä minut minkä tahansa toisenkin ”laatikon” luo ja väittää, että nämä tässä ovat teidän.. En saanut lapsia syliin, en saanut imettää, enkä oikeastaan koskeakaan. Keskoset ovat sairaalan lapsia. Heidän tarvitsee kasvaa ja vahvistua, heitä ei saa rasittaa liikaa.

En ollut ajatellut, että lapseni syntyisivät vielä, pieninä ja keskeneräisinä. VVO:lla vauvoja pääsi katsomaan vain ruoka-aikoina, muutaman kerran päivässä. Lopun aikaa makasin kipujeni kanssa synnyttäneiden osastolla, ilman lapsia. Päivät kuuntelin, kun naapurisängyn äiti itki VVO:lla olevaa vauvaansa ja yöt kuuntelin toisen äidin yskimistä. Kaksi päivää tyttöjen syntymän jälkeen minut haluttiin jo kotiuttaa sairaalasta. Ei siksi, että olisin ollut niin hyvässä kunnossa vaan siksi, että olin osastolla turha. Minullahan ei ollut niitä lapsia vierellä, kuten muilla äideillä. Se tuntui pahalta! Synnyttäneiden osastolla kukaan ei tuntunut välittävän siitä, pystyisinkö siinä kunnossa tulla edes kotoa käsin lapsiani katsomaan (en olisi pystynyt)..

Tytöt olivat onneksi vahvoja, kuten lääkäri sanoi ”hyviä tyttöjä”. He hengittelivät alusta saakka itse eikä kovin pahaa apneointiakaan ollut. Vajaan viikon iässä he siirtyivätkin jatkohoitoon, kasvamaan ja vahvistumaan Hyvinkäälle. Sairaala-aika ei onneksi kestänyt meidän kohdallamme kuin vajaa kolme viikkoa. Mutta raskasta aikaa se oli minulle silti. Ero lapsista tuntui hormonihuuruissa todella kipeältä ja tarve olla heidän lähellään oli käsittämättömän kova. Se tuntui suorastaan fyysisenä kipuna. Tiesin lasteni olevan hyvässä ja heille täysin välttämättömässä hoidossa mutta silti lähdin itkien jokainen ilta sairaalasta kotiin. Oman roolin, äidin roolin, löytäminen tuntui vaikealta. Silloin kun en voinut ja saanut olla paikalla, vieraat ihmiset hoitivat pienenpieniä vauvojani. Vieraat ihmiset, kun vauvojeni olisi pitänyt olla minun kanssani! He myös päättivät milloin ja kuinka usein saan pitää lapsia sylissäni. He päättivät, miten lapset syövät ja miten heitä hoidetaan. Tuntui, että ainoa asia mitä minä voin ja saan tehdä heidän hyväkseen, oli maidon tuominen. Mutta eihän se maito edes noussut, ei vaikka pumppasin päivin, öin parin tunnin välein. Ei vaikka litkin imetysteetä ja vihaamaani kotikaljaa litratolkulla (olin kuullut niiden edistävän maidon nousua). Olin kuvitellut olevani ns. ”hyvä imettäjä”, olihan äitinikin ollut. Ja kaikillahan se maito nousee eikös, ihan tuosta vaan? Mutta ei se vaan minulla noussut. Ei noussut, kun en saanut imettää, enkä edes pitää lapsia sylissä, kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kipu, lääkkeet ja shokki eivät varmasti auttaneet. Epäonnistumisen tunne oli aika suuri.

Viimen kotona, omassa sängyssä

Syntymän ihme ei ole onneksi kuin vain sen kaiken alku. Sen jälkeen olen saanut niitä ihania hetkiä onneksi kokea montakin. Ja nyt nämä meidän pienet täyttivät jo kolme vuotta. Siis kolme vuotta!!! Kolme vuotta on aika mainio ikä. Osataan tehdä jo vaikka mitä, kuten hurjastella potkulaudoilla ympäri pihamaita, kiipeillä korkealle ja juosta niin kova, ettei äiti melkein saa kiinni. Osataan leikata saksilla hapsuja paperiin, osataan piirtää isin kuva, pukea ja käydä itse vessassa. Tiedetään paljon asioita, kuten että me kaikki asumme maapallolla, tai että autotielle ei saa juosta, ettei jää auton alle ja miltä kaikki Suomen pöllölajit näyttävät ja kuulostavat. Kolmevuotiaalla on myös mielikuvitusta ja huumorintajua ja käsittämätön, rajaton, hengästyttävä määrä energiaa. Meidän kolmevuotiaat ovat välillä yhtä tulta ja tappuraa ja tahtoa. On käsittämätöntä kuinka sinnikäs tuollainen pieni ihminen voikin olla haluamansa asian kohdalla ja miten itsevarma! Luovuttaminen ei tule kysymykseen. Kolmevuotias on kuitenkin vielä ihan, ihan pieni. Sellainen, joka kaipaa vielä kovasti äitin syliä ja suukkoja. Hellyyttä ja lohdutusta. Elämä kahden kolmevuotiaan kanssa on täynnä touhua, tilanteita, naurua ja itkua. Joskus niin ihanaa, joskus on taas hermot aika riekaleina. Kuten tällä viikolla, kun tytöt innostuivat koristelemaan kotimme seiniä oikein urakalla..

Tytöt vaarin ostamissa synttärimekoissaan, selässä lahjaksi saadut
keijusiivet

Synttärit sujuivat hienosti. Pöydän ääressä istui 11 lasta ja meno oli tietenkin sen mukaista. Nasu pyöri pöydän alla huuliaan lipoen ja siivoten joka ikisen lattialle pudonneen murusen. Tarjoilut onnistuivat ja maistuivat vieraille ja tytöt saivat ihania lahjoja. Myös niitä synttärikortteja, joita olivat toivoneet. Oli mukavaa, että myös äidit ja isit osallistuivat juhliin. Jossain vaiheessa pieni haikeus hiipikin mieleen sen ajatuksen myötä, että syksyllä joudumme mahdollisesti heittämään näille ihmisille hyvästit.. Tytötkin kokevat nyt, että kotimme on täällä Kiinassa ja tämä on se paikka, missä haluaisivat asua.

Cake-popsit maistuivat niin lapsille kuin aikuisille

Tytöt taisivat olla synttäreihinsä oikein tyytyväisiä - varsinkin jälkikäteen, hälinän rauhoituttua. Juhlien aikana oli välillä hankalampaa, sillä vilske ja meteli ottavat aina vähän koville. Siitäkin huolimatta, että kaikki vieraat olivat tytöille tuttuja. Muiden lasten leikkeihin tytöt eivät oikein rohjenneet mukaan, mieluummin olisivat pysytelleet äidin helmoissa. Tämä pieni mutta silti aika selkeästi havaittavissa oleva ero meidän tyttöjen ja muiden samanikäisten lasten välillä vain on. Ja siihen on syynä aistiyliherkkyys.

Juhlavalmisteluita

Ei se meidän uima-allasalue sitten auennutkaan vielä maanantaina. Pöh. On sadellut oikeastaan koko viikon, joten allasbaarista olen saanut vain haaveilla.. ;) Olenkin altaan reunalla makoilun sijaan aloittanut tällä viikolla tyttöjen synttäreiden valmistelut toden teolla leipomalla pakkasen täyteen suolaista ja makeaa. Synttäreidenkään järjestäminen ei suju Kiinassa kovin helpolla. Kiinalaiset eivät ole leipoja-kansaa, joten marketeista ei löydy leivontatarvikkeita ja myös tarvittavien ainesten valikoima on erittäin rajoittunut. Saati sitten, että jonkinlaisia valmistaikinoita tms löytäisi!

Kakkumuotit ja cake pops -tikut tilasin Taobaosta. Tai siis tarkennetaan, että V:n työkaveri tilasi. Taobao on kiinalaisten oma ebay ja Amazon. Sieltä löytäisi ja voisi tilata ilmeisesti melkein mitä vain - jos vain osaisi kirjoitusmerkkejä. Minun osaamiseni kirjoitusmerkeistä rajoittuu numeroihin 1-3 ja ihmiseen, joten kovin monenlaista ostosta ei Taobaosta minun taidoillani tehdä. Mutta paketti tuli perille kahdessa päivässä ja nyt on sitten kruunu- ja prinsessalinnakakkumuotit valmiina. Tytöt tosin ja muuttivat mielensä eikä kumpikaan halua enää kruunukakkua.. Vielä on ratkaisematta myös miten kakut koristellaan. Sokerimassoja tai muita kuorrutteita ei ole saatavilla ja se pursottaminenkin mietityttää.. Kermaa sentään löytyy mutta millä siitä saa riittävän paksua ja mistä löytäisi pursottamiseen tarvittavat välineet..? hmm.. Onneksi on vielä viikko aikaa mietiskellä..



Olen alkanut arvostamaan Ikeaa aivan uudella tavalla. Ikea on paljon muutakin kuin
huonekalukauppa. Ikea on myös lelukauppa ja ruokakauppa. Sieltä löytää leivontatarvikkeita,
pillejä, savustettua lohta ja irtokarkkeja synttäreitä varten.
Ikeasta löytää joka kerta myös unisia kiinalaisia..


 

Tytöt odottavat synttäreitä kovasti. Ennen kaikkea kakkua ja ehkä vähän lahjojakin. Lahjojen suhteen heillä ei tosin ole vielä kovin suuria odotuksia eikä toiveita. Eilen kovasti toivoivat, että joku toisi heille synttärikortit. Meiltä, mummolta ja ukilta tytöt saivat potkulaudat. Ne annettiin jo etukäteen ja ne ovat olleet valtaisa hitti. Laudoilla potkutellaan sisällä ja ulkona ja niillä mennään niin kovaa, että äitiä hirvittää. Itse olen ihmetellyt kovasti, miksi täällä kenenkään muun lapsella ei näy kypäriä päässä. Ei potkutellessa, ei pyöräillessä eikä edes mopon kyydissä. Kiinalaisten kohdalla sen ymmärrän, he ovat kiinalaisia. Kiinalaiset eivöt ole turvallisuusasioissa turhan tarkkoja. Mutta että länksimaalaisetkin..?!? Henkilökohtaisesti uskon, että onnettomuuden sattuessa pää kopsahtaa kiinalaiseen asfalttiin aivan yhtä kovaa kuin meillä Suomessa, joten meidän tyttöjä ei ilman kypäriä tulla näkemään.



Pienet potkuttelijat <3



Kävin tänään tyttöjen kanssa vaateostoksilla. Ja voi miten reippaita ja kilttejä tytöt olivat! Täytyy tosin myöntää, että turvauduin lahjontaan. Aina kun tilanne oli karkaamassa käsistä, muistutin sopimuksestamme: jos olisivat kilttejä, kotiin tultaessa saisivat keksit. Ja se toimi!!! Niin ja olihan se Ipad tietenkin mukana.. Mutta ostosreissu oli siis erittäin onnistunut, sillä onnistuin löytämään Mark & Spenceriltä itselleni kenkiä! Ostinkin lopulta neljä paria. En siksi, että ne olisivat olleet kaikki unelmakenkiäni vaan siksi, että ne ylipäätänsä mahtuivat koon 40 jättijalkoihini. Reissu oli yllättävä myös siinä mielessä, että tytöille en ostanut juuri mitään vaan lähes kaiken vain ja ainoastaan itselleni. Yli kolmeen vuoteen ei olekaan tällaista ostosreissua tehty!

Onneksi en ole muotiblogaaja. Siroon 40-41 koon kavioon ei ole helppoa
löytää kenkiä ainakaan Kiinasta enkä muutenkaan ihan standardikokoinen ole,
edes Suomessa.  Ostetaan siis sitä mikä jalkaa mahtuu ja missä lahkeissa ja hihoissa
riittää pituus. Mutta on nämä molemmat ballerinat ihan jees.

Taisin aikaisemmin kertoa, että laitoimme edellisen autofirman jonkin aika sitten vaihtoon. Olen ollut uuteen firmaan todella tyytyväinen, tosin tänään meillä oli vähän erikoinen kuski.. Hän oli ystävällinen, avulias ja kohtelias mutta hieman outo. Mennessämme kaupunkiin hän ei ajanut kovempaa kuin 40 km/h. Ei edes siellä, missä ei ollut ruuhkasta tietoakaan ja missä muut autot pyyhkivät torvet soiden meidän ohitsemme kummaltakin puolelta. Hän ei myöskään tiennyt missä sijaitsee Huahai Lu, mikä on yksi tärkeimmistä Shanghain ostoskaduista. Paluumatkalla hän sen sijaan kaahasi, puikkelehti, ohitteli ja etuili ja lopulta sitten poliisisetä pysäytti ja antoi sakot. Olettaisin, että syynä oli suoraan ajaminen kaistalta, missä olisi saanut tehdä vain u-käännöksen. Tai no mistäs minä tiedän, kun en kiinaa puhu eikä kuski englantia. Mutta jos sakot tulivat siitä, tiedän ainakin, että Kiinassa on kuin onkin olemassa jonkinlaisia sääntöjä siitä, miten kaistoja saa vaihdella, miten ryhmitytään ja miten muita voi ohitella. Ei muuten ole kovin helppoa uskoa, että näin olisi..  

Poliisisetä ojentaa kuskia

Lopuksi laitan tähän päivitykseen vielä muutaman kuvan Shanghain eläintarhasta, missä kävimme viime sunnuntaina. Viimeksi kun ei kuvien lisääminen onnistunut ollenkaan..



Shanghai Zoo on eläintarha mutta myös valtava ja hieno puisto



Pikkuiset kisut. Vaikuttavan kokoisia tyyppejä..

Yksi puiston söpöimmistä ilmestyksistä - punainen pandakarhu

 

Odotellaan

Viimeiset viikot ovat olleet blogin kannalta aika hiljaisia. On ollut tekemistä mutta ei niin paljon, ettenkö olisi tänne ennättänyt. Ongelmana on, että en edelleenkään pääse blogiini. Ja kun melkein viikko sitten pääsin edellisen kerran, en silloinkaan pystynyt vastaamaan saamiini kommentteihin. Joten pahoittelut siitä, kiitos vierailuista ja kommenteista! Nyt olen "sisällä" miehen työkoneella, sillä tuntuu Bloggerikin toimivan. Joku IT-ihme voisi selittää ja ratkaista tämän ongelman, että miksi en enää pääse omalta koneelta enkä Ipadilltä. Ei riitä minun osaamiseni eikä ymmärrys..

Vappu tuli ja meni - kaikille hyvää vappua näin jälkikäteen! Shanghain suomalaiset järjestivät vappupiknikin mutta me vietimme vappua ihan kotosalla. Kutsuimme yläkerran naapurit munkeille ja simalle, silläkin riskillä, etten ole koskaan aiemmin tehnyt simaa ja munkkeja olen viimeksi paistanut vuonna 1999. Huolestuttavasta lähtöasetelmasta huolimatta kelvollisia niistä tuli - ja itseasiassa jos poistetaan se perinteinen, suomalainen vaatimattomuus ja kerrotaan miten asia oikeasti oli, niin olivat ne itseasiassa erinomaisia! Että kyllä minusta vielä ihan kelvollinen pullantuoksuinen kotiäiti kehkeytyy! ;)

Suomessa on ilmeisesti vihdoin säät lämpenemässä. Shanghaissakin on viimein siirrytty kesälämpötiloihin, myöhässä tosin täälläkin. Kesävaatteilla mennään, aurinko paistaa, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Ilmanlaatu on ollut myös hyvä. Elämä on vaan niin erilaista kuin silloin joskus talvella. Suorastaan ihanaa. Huomenna pitäisi aueta meidän compoundin iso uima-allas allasbaareineen. Lapsille on rakennettu sinne ihan oikea hiekkaranta, eli lapset vaan päiväksi tekemään hiekkalinnoja rantaveteen ja äitille drinksu käteen ja naistenlehden lukemista aurinkotuolista. Hahaa! No, täytyy olla jotain mistä haaveilla.

Hyvää tunnelmaa latistaa kuitenkin välillä pahanilmanlintu nimeltä Shanghai Daily. Pitäisiköhän muuten perua mokoman tilaus?!? Perjantain lehdestä saimme lukea (TAAS) uudesta ruokaskandaalista. Joku yritteliäs pieni kiinalainen on myynyt Shanghaihin lampaanlihaa, joka ei nyt ihan ollut sitä lampaanlihaa. Lammasta ei itseasiassa ollut kyseisessä lihassa ollenkaan, vaan rottaa, minkkiä ja kettua. Siis oikeasti, ROTTAA! Että anteeksi vaan. Minulle kelpaisi ihan hyvin se eurooppalainen hevosenliha vaikka heppatyttönä en kavereitani haluaisikaan syödä. Jos sitä jossain varatossa vielä on, niin lähettäkää tänne vaan!

Kävin eilen tyttöjen kanssa kolmannen kerran Suomi-koulussa. Toivon kovasti, ettei kolmas kerta totta sano. Koulussa meni nimittäin ylivoimaisesti huonoiten tähän mennessä. Tai no oli meidän C ihan superreipas. Mutta sitten se pikkusisko.. O ei vain lakannut itkemästä. Itku alkoi heti kun luokkaan päästiin eikä hän suostunut poistumaan äitin sylistä. Reppana. C lähti jopa ryhmän mukana ulos leikkimään, kun O ja minä jäimme sisälle. Sinne meni muiden mukana, ilman äitiä ja siskoa vaikka varmasti jännitti. Äitin pieni reipas murunen. Tyttöjen jälleennäkeminen oli sitten liikuttavaa katsottavaa. O kyseli sisällä vähän väliä milloin sisko tulee takaisin ja kun lopulta palasi, molemmat kapsahtivat toistensa kaulaan ja halasivat niin kovasti, pitkään. Sanaakaan sanomatta. Ikävä oli ollut kova.

Tänään kävimme muskarikavereiden ja heidän vanhempiensa kanssa Shanghain eläintarhassa. Paikka oli ehdottomasti positiivinen kokemus ja eläintenkin oltavat huomattavasti paremmat, kuin olin etukäteen ajatellut. Tämäkin puisto oli valtavan suuri, vihreä ja kaunis. Monella oli eväät ja piknik-viltit mukana, puistossa olisikin voinut viettää helposti koko päivän. Kiinalaisia oli paljon, koska sää oli mitä parhain mutta tungosta päässyt juurikaan syntymään. Paitsi ehkä vähän pandojen ja leijonien kohdalla. Lopulta tyttöset väsyivät ja oli aika suunnata kotia kohden. Ehdottomasti menemme puistoon uudestaankin, sillä sinne ajaa meiltä 20 minuutissa eikä sisäänpääsykään maksa aikuiselta kuin 40 rmb (noin 5€). Tytöistä ei tarvinnut maksaa mitään.  

Nasu oli viime yön yökylässä. Alakerran suomalainen perhe on tarjoutunut ottamaan Nasun hoitoon lomamme ajaksi ja Nasu oli nyt sitten etukäteen tutustumassa lomakotiinsa. Ja tosi hyvin oli mennyt. Nasu on kuulemma helpoin ja kiltein hoitokoira mitä heillä on koskaan ollut. Että hyvillä mielin saamme siis lähteä lomalle..  Ihana Nasu!

On ollut viime ajat aika odottavat fiilikset. Odottaa tyttöjen synttäreitä, lomaa, vieraita.. ja ennen kaikkea odottaa tietoa siitä, missä puolen  vuoden päästä asustelemme. Kiinassa, Suomessa vai kenties jossain muualla..? Jos päätös olisi vain meidän, Suomeen tuskin olisimme vielä palaamassa. Juurihan me vasta tänne tulimme, seikkailu on vielä ihan kesken..  Eli odotellaan, punnitaan erilaisia vaihtoehtoja ja toivottavasti sitten jossain vaiheessa löydetään kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.. Siihen saakka.. Odotellaan..