Tyttöjen syntymästä tuli eilen kolme vuotta. Tyttöjen synttärit ja juuri vietetty Äitienpäivä tuo väkisinkin mieleen muistoja. Muistoja siitä, kun minusta tuli äiti, V:stä isä ja meistä ”oikea” perhe. Isoja asioita, isoja tunteita. Oman lapsen syntymä lieneekin monelle SE hetki elämässä. Se ikimuistoisin, onnellisin. Kolmekymppisenä näitä elämän hienoimpia hetkiä koetaan tuttavapiirissä vähän väliä. Ja vaikka olen vilpittömän onnellinen jokaisen perheen onnesta, tunnen silti pienen kateuden pistoksen sydämessäni. Minä kun en voi sanoa, että lasteni syntymä olisi ollut elämäni hienoin hetki. En ollut sekaisin onnesta, vaan sekaisin lääkkeistä, kivusta ja järkytyksestä. Eivätkä ne ensimmäiset viikotkaan äitinä olleet ihan sitä mitä olin kuvitellut..
Moni varmaan ihmettelee mitä merkitystä sillä synnytyksellä on, kun lopputulos on mitä mahtavin. Meillähän on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Pitäisi olla vain kiitollinen ja iloinen, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi saada sitä ainuttakaan lasta! Olen tätä miettinyt paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että asia surettaa juuri siksi, että omien lasten syntymä ja äidiksi tuleminen ON vaan niin iso ja herkkä asia. Jokaisella ensimmäistä lastaan odottavalla äidillä on varmasti ajatuksia siitä, millaista on saada se oma pieni syliinsä ensimmäistä kertaa, millaista on olla äiti. Minullakin oli näitä ajatuksia ja odotuksia.
Pelkäsin synnytystä kovasti. En osaa tarkalleen edes sanoa mitä pelkäsin, ehkä juuri sitä, että se olisi kamala kokemus. Että sattuu liikaa ja jokin menee pieleen. Minua lohdutettiin sanomalla, että kyllä se kaikki kipu ja kamaluus unohtuu, kun lapsi nostetaan rinnalle. Se hetki on kaiken sen tuskan arvoista. Mutta minun synnytykseni ei ollut ”minun” synnytykseni vaan lääkärien ja kätilöiden. Siinä ei ollut mitään kaunista, herkkää eikä tunteellista. Se ei ollut ”voimaannuttava” kokemus, kuten jotkut sanovat synnytyksen olevan. Ja ne synnytyksen viimeiset hetket.. Ne olivat elämäni kamalimmat ja pelottavimmat minuutit ja niihin hetkiin ja tunnelmiin synnytykseni päättyi. Ei siihen, että olisimme V:n kanssa saaneet laskeskella synnytyssalissa pieniä sormia ja varpaita, itkea onnesta ja juoda kätilöiden kantamaa kahvia..
Muistan hämärästi heräämön. Kun hoitaja tuli kertomaan, että hätäsektio oli mennyt hyvin ja että myös B-vauva (O) on kunnossa. Olin liian kipeä, liian sekaisin ja shokissa, että olisin ymmärtänyt olla onnellinen. En tuntenut muuta kuin hämmennystä ja kauhua siitä, miten kaikki oli mennyt. En minä sitä ollut tilannut, vaan ihan sen perusstandardisynnytyksen. Matkalla osastolle kurvasimme V:n pyynnöstä vastasyntyneiden valvontaosaston (VVO) kautta ja sain nähdä lapseni pikaisesti. Olin täysin turta. Vasta vuorokauden kuluttua olin siinä kunnossa, että pystyin pyörtymättä nousemaan istuma-asentoon ja pääsin pyörätuolilla katsomaan vauvojani. VVO:lla hoitaja johdatti minut tyttöjen kopan eteen ja kertoi siinä olevan minun lapseni. Ei suurta onnea, ei tunnetta, että juuri siinä on minun lapseni. Hoitaja olisi voinut viedä minut minkä tahansa toisenkin ”laatikon” luo ja väittää, että nämä tässä ovat teidän.. En saanut lapsia syliin, en saanut imettää, enkä oikeastaan koskeakaan. Keskoset ovat sairaalan lapsia. Heidän tarvitsee kasvaa ja vahvistua, heitä ei saa rasittaa liikaa.
En ollut ajatellut, että lapseni syntyisivät vielä, pieninä ja keskeneräisinä. VVO:lla vauvoja pääsi katsomaan vain ruoka-aikoina, muutaman kerran päivässä. Lopun aikaa makasin kipujeni kanssa synnyttäneiden osastolla, ilman lapsia. Päivät kuuntelin, kun naapurisängyn äiti itki VVO:lla olevaa vauvaansa ja yöt kuuntelin toisen äidin yskimistä. Kaksi päivää tyttöjen syntymän jälkeen minut haluttiin jo kotiuttaa sairaalasta. Ei siksi, että olisin ollut niin hyvässä kunnossa vaan siksi, että olin osastolla turha. Minullahan ei ollut niitä lapsia vierellä, kuten muilla äideillä. Se tuntui pahalta! Synnyttäneiden osastolla kukaan ei tuntunut välittävän siitä, pystyisinkö siinä kunnossa tulla edes kotoa käsin lapsiani katsomaan (en olisi pystynyt)..
Tytöt olivat onneksi vahvoja, kuten lääkäri sanoi ”hyviä tyttöjä”. He hengittelivät alusta saakka itse eikä kovin pahaa apneointiakaan ollut. Vajaan viikon iässä he siirtyivätkin jatkohoitoon, kasvamaan ja vahvistumaan Hyvinkäälle. Sairaala-aika ei onneksi kestänyt meidän kohdallamme kuin vajaa kolme viikkoa. Mutta raskasta aikaa se oli minulle silti. Ero lapsista tuntui hormonihuuruissa todella kipeältä ja tarve olla heidän lähellään oli käsittämättömän kova. Se tuntui suorastaan fyysisenä kipuna. Tiesin lasteni olevan hyvässä ja heille täysin välttämättömässä hoidossa mutta silti lähdin itkien jokainen ilta sairaalasta kotiin. Oman roolin, äidin roolin, löytäminen tuntui vaikealta. Silloin kun en voinut ja saanut olla paikalla, vieraat ihmiset hoitivat pienenpieniä vauvojani. Vieraat ihmiset, kun vauvojeni olisi pitänyt olla minun kanssani! He myös päättivät milloin ja kuinka usein saan pitää lapsia sylissäni. He päättivät, miten lapset syövät ja miten heitä hoidetaan. Tuntui, että ainoa asia mitä minä voin ja saan tehdä heidän hyväkseen, oli maidon tuominen. Mutta eihän se maito edes noussut, ei vaikka pumppasin päivin, öin parin tunnin välein. Ei vaikka litkin imetysteetä ja vihaamaani kotikaljaa litratolkulla (olin kuullut niiden edistävän maidon nousua). Olin kuvitellut olevani ns. ”hyvä imettäjä”, olihan äitinikin ollut. Ja kaikillahan se maito nousee eikös, ihan tuosta vaan? Mutta ei se vaan minulla noussut. Ei noussut, kun en saanut imettää, enkä edes pitää lapsia sylissä, kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kipu, lääkkeet ja shokki eivät varmasti auttaneet. Epäonnistumisen tunne oli aika suuri.
Syntymän ihme ei ole onneksi kuin vain sen kaiken alku. Sen jälkeen olen saanut niitä ihania hetkiä onneksi kokea montakin. Ja nyt nämä meidän pienet täyttivät jo kolme vuotta. Siis kolme vuotta!!! Kolme vuotta on aika mainio ikä. Osataan tehdä jo vaikka mitä, kuten hurjastella potkulaudoilla ympäri pihamaita, kiipeillä korkealle ja juosta niin kova, ettei äiti melkein saa kiinni. Osataan leikata saksilla hapsuja paperiin, osataan piirtää isin kuva, pukea ja käydä itse vessassa. Tiedetään paljon asioita, kuten että me kaikki asumme maapallolla, tai että autotielle ei saa juosta, ettei jää auton alle ja miltä kaikki Suomen pöllölajit näyttävät ja kuulostavat. Kolmevuotiaalla on myös mielikuvitusta ja huumorintajua ja käsittämätön, rajaton, hengästyttävä määrä energiaa. Meidän kolmevuotiaat ovat välillä yhtä tulta ja tappuraa ja tahtoa. On käsittämätöntä kuinka sinnikäs tuollainen pieni ihminen voikin olla haluamansa asian kohdalla ja miten itsevarma! Luovuttaminen ei tule kysymykseen. Kolmevuotias on kuitenkin vielä ihan, ihan pieni. Sellainen, joka kaipaa vielä kovasti äitin syliä ja suukkoja. Hellyyttä ja lohdutusta. Elämä kahden kolmevuotiaan kanssa on täynnä touhua, tilanteita, naurua ja itkua. Joskus niin ihanaa, joskus on taas hermot aika riekaleina. Kuten tällä viikolla, kun tytöt innostuivat koristelemaan kotimme seiniä oikein urakalla..
 |
| Tytöt VVO:lla |
Moni varmaan ihmettelee mitä merkitystä sillä synnytyksellä on, kun lopputulos on mitä mahtavin. Meillähän on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Pitäisi olla vain kiitollinen ja iloinen, sillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi saada sitä ainuttakaan lasta! Olen tätä miettinyt paljon ja tullut siihen lopputulokseen, että asia surettaa juuri siksi, että omien lasten syntymä ja äidiksi tuleminen ON vaan niin iso ja herkkä asia. Jokaisella ensimmäistä lastaan odottavalla äidillä on varmasti ajatuksia siitä, millaista on saada se oma pieni syliinsä ensimmäistä kertaa, millaista on olla äiti. Minullakin oli näitä ajatuksia ja odotuksia.
Pelkäsin synnytystä kovasti. En osaa tarkalleen edes sanoa mitä pelkäsin, ehkä juuri sitä, että se olisi kamala kokemus. Että sattuu liikaa ja jokin menee pieleen. Minua lohdutettiin sanomalla, että kyllä se kaikki kipu ja kamaluus unohtuu, kun lapsi nostetaan rinnalle. Se hetki on kaiken sen tuskan arvoista. Mutta minun synnytykseni ei ollut ”minun” synnytykseni vaan lääkärien ja kätilöiden. Siinä ei ollut mitään kaunista, herkkää eikä tunteellista. Se ei ollut ”voimaannuttava” kokemus, kuten jotkut sanovat synnytyksen olevan. Ja ne synnytyksen viimeiset hetket.. Ne olivat elämäni kamalimmat ja pelottavimmat minuutit ja niihin hetkiin ja tunnelmiin synnytykseni päättyi. Ei siihen, että olisimme V:n kanssa saaneet laskeskella synnytyssalissa pieniä sormia ja varpaita, itkea onnesta ja juoda kätilöiden kantamaa kahvia..
Muistan hämärästi heräämön. Kun hoitaja tuli kertomaan, että hätäsektio oli mennyt hyvin ja että myös B-vauva (O) on kunnossa. Olin liian kipeä, liian sekaisin ja shokissa, että olisin ymmärtänyt olla onnellinen. En tuntenut muuta kuin hämmennystä ja kauhua siitä, miten kaikki oli mennyt. En minä sitä ollut tilannut, vaan ihan sen perusstandardisynnytyksen. Matkalla osastolle kurvasimme V:n pyynnöstä vastasyntyneiden valvontaosaston (VVO) kautta ja sain nähdä lapseni pikaisesti. Olin täysin turta. Vasta vuorokauden kuluttua olin siinä kunnossa, että pystyin pyörtymättä nousemaan istuma-asentoon ja pääsin pyörätuolilla katsomaan vauvojani. VVO:lla hoitaja johdatti minut tyttöjen kopan eteen ja kertoi siinä olevan minun lapseni. Ei suurta onnea, ei tunnetta, että juuri siinä on minun lapseni. Hoitaja olisi voinut viedä minut minkä tahansa toisenkin ”laatikon” luo ja väittää, että nämä tässä ovat teidän.. En saanut lapsia syliin, en saanut imettää, enkä oikeastaan koskeakaan. Keskoset ovat sairaalan lapsia. Heidän tarvitsee kasvaa ja vahvistua, heitä ei saa rasittaa liikaa.
En ollut ajatellut, että lapseni syntyisivät vielä, pieninä ja keskeneräisinä. VVO:lla vauvoja pääsi katsomaan vain ruoka-aikoina, muutaman kerran päivässä. Lopun aikaa makasin kipujeni kanssa synnyttäneiden osastolla, ilman lapsia. Päivät kuuntelin, kun naapurisängyn äiti itki VVO:lla olevaa vauvaansa ja yöt kuuntelin toisen äidin yskimistä. Kaksi päivää tyttöjen syntymän jälkeen minut haluttiin jo kotiuttaa sairaalasta. Ei siksi, että olisin ollut niin hyvässä kunnossa vaan siksi, että olin osastolla turha. Minullahan ei ollut niitä lapsia vierellä, kuten muilla äideillä. Se tuntui pahalta! Synnyttäneiden osastolla kukaan ei tuntunut välittävän siitä, pystyisinkö siinä kunnossa tulla edes kotoa käsin lapsiani katsomaan (en olisi pystynyt)..
Tytöt olivat onneksi vahvoja, kuten lääkäri sanoi ”hyviä tyttöjä”. He hengittelivät alusta saakka itse eikä kovin pahaa apneointiakaan ollut. Vajaan viikon iässä he siirtyivätkin jatkohoitoon, kasvamaan ja vahvistumaan Hyvinkäälle. Sairaala-aika ei onneksi kestänyt meidän kohdallamme kuin vajaa kolme viikkoa. Mutta raskasta aikaa se oli minulle silti. Ero lapsista tuntui hormonihuuruissa todella kipeältä ja tarve olla heidän lähellään oli käsittämättömän kova. Se tuntui suorastaan fyysisenä kipuna. Tiesin lasteni olevan hyvässä ja heille täysin välttämättömässä hoidossa mutta silti lähdin itkien jokainen ilta sairaalasta kotiin. Oman roolin, äidin roolin, löytäminen tuntui vaikealta. Silloin kun en voinut ja saanut olla paikalla, vieraat ihmiset hoitivat pienenpieniä vauvojani. Vieraat ihmiset, kun vauvojeni olisi pitänyt olla minun kanssani! He myös päättivät milloin ja kuinka usein saan pitää lapsia sylissäni. He päättivät, miten lapset syövät ja miten heitä hoidetaan. Tuntui, että ainoa asia mitä minä voin ja saan tehdä heidän hyväkseen, oli maidon tuominen. Mutta eihän se maito edes noussut, ei vaikka pumppasin päivin, öin parin tunnin välein. Ei vaikka litkin imetysteetä ja vihaamaani kotikaljaa litratolkulla (olin kuullut niiden edistävän maidon nousua). Olin kuvitellut olevani ns. ”hyvä imettäjä”, olihan äitinikin ollut. Ja kaikillahan se maito nousee eikös, ihan tuosta vaan? Mutta ei se vaan minulla noussut. Ei noussut, kun en saanut imettää, enkä edes pitää lapsia sylissä, kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kipu, lääkkeet ja shokki eivät varmasti auttaneet. Epäonnistumisen tunne oli aika suuri.
 |
| Viimen kotona, omassa sängyssä |
Syntymän ihme ei ole onneksi kuin vain sen kaiken alku. Sen jälkeen olen saanut niitä ihania hetkiä onneksi kokea montakin. Ja nyt nämä meidän pienet täyttivät jo kolme vuotta. Siis kolme vuotta!!! Kolme vuotta on aika mainio ikä. Osataan tehdä jo vaikka mitä, kuten hurjastella potkulaudoilla ympäri pihamaita, kiipeillä korkealle ja juosta niin kova, ettei äiti melkein saa kiinni. Osataan leikata saksilla hapsuja paperiin, osataan piirtää isin kuva, pukea ja käydä itse vessassa. Tiedetään paljon asioita, kuten että me kaikki asumme maapallolla, tai että autotielle ei saa juosta, ettei jää auton alle ja miltä kaikki Suomen pöllölajit näyttävät ja kuulostavat. Kolmevuotiaalla on myös mielikuvitusta ja huumorintajua ja käsittämätön, rajaton, hengästyttävä määrä energiaa. Meidän kolmevuotiaat ovat välillä yhtä tulta ja tappuraa ja tahtoa. On käsittämätöntä kuinka sinnikäs tuollainen pieni ihminen voikin olla haluamansa asian kohdalla ja miten itsevarma! Luovuttaminen ei tule kysymykseen. Kolmevuotias on kuitenkin vielä ihan, ihan pieni. Sellainen, joka kaipaa vielä kovasti äitin syliä ja suukkoja. Hellyyttä ja lohdutusta. Elämä kahden kolmevuotiaan kanssa on täynnä touhua, tilanteita, naurua ja itkua. Joskus niin ihanaa, joskus on taas hermot aika riekaleina. Kuten tällä viikolla, kun tytöt innostuivat koristelemaan kotimme seiniä oikein urakalla..
 |
| Tytöt vaarin ostamissa synttärimekoissaan, selässä lahjaksi saadut keijusiivet |
Synttärit sujuivat hienosti. Pöydän ääressä istui 11 lasta ja meno oli tietenkin sen mukaista. Nasu pyöri pöydän alla huuliaan lipoen ja siivoten joka ikisen lattialle pudonneen murusen. Tarjoilut onnistuivat ja maistuivat vieraille ja tytöt saivat ihania lahjoja. Myös niitä synttärikortteja, joita olivat toivoneet. Oli mukavaa, että myös äidit ja isit osallistuivat juhliin. Jossain vaiheessa pieni haikeus hiipikin mieleen sen ajatuksen myötä, että syksyllä joudumme mahdollisesti heittämään näille ihmisille hyvästit.. Tytötkin kokevat nyt, että kotimme on täällä Kiinassa ja tämä on se paikka, missä haluaisivat asua.
 |
| Cake-popsit maistuivat niin lapsille kuin aikuisille |
Tytöt taisivat olla synttäreihinsä oikein tyytyväisiä - varsinkin jälkikäteen, hälinän rauhoituttua. Juhlien aikana oli välillä hankalampaa, sillä vilske ja meteli ottavat aina vähän koville. Siitäkin huolimatta, että kaikki vieraat olivat tytöille tuttuja. Muiden lasten leikkeihin tytöt eivät oikein rohjenneet mukaan, mieluummin olisivat pysytelleet äidin helmoissa. Tämä pieni mutta silti aika selkeästi havaittavissa oleva ero meidän tyttöjen ja muiden samanikäisten lasten välillä vain on. Ja siihen on syynä aistiyliherkkyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti