tiistai 30. syyskuuta 2014

Kamala akka


Hei, kohta 2vee bileet edessä - me ollaan jo ihan konkareita täällä! Uusien "kollegoiden" kotiutumista seuratessa muistuu elävästi mieleen se kaikki alkusähläys ja turhautumisen aiheet. Kahden vuoden kokemuksella osaa ottaa tietyssä suhteessa jo rennommin. On oppinut hyväksymään, että tämä on vaan tätä, ihan tyypillistä Kiinaa. Eikä Kiinaa tai kiinalaisia voi muuttaa. On itse muututtava kiinalaisemmaksi ja siten verenpaineet saa pysymään siedettävällä tasolla, ainakin pääosin. Mutta kyllä tämä pieni kulkija edelleenkin jaksaa hämmästellä ja kummastella elämän ihmeellisyyksiä tässä mielenkiintoisessa maassa..


Ihmetyttää ja kummastuttaa: makumieltymykset


Lupauduin muutama viikko sitten jälleen tyttöjen päiväkotiryhmän PTA-momiksi. Eli edustan tyttöjen päiväkotiryhmän vanhempia "vanhempainyhdistyksessä". Koska tyttöjen ryhmä on niin iso (12 lasta), sain seurakseni myös Lulun äidin. Suurella mielenkiinnolla odotan yhteistyötämme seuraavan vuoden aikana! Lulun äiti jäi nimittäin minulle lähtemättömästi mieleen viime kouluvuoden aikana. En olekaan tapauksesta blogiin aiemmin kirjoittanut, joten tiivistän tähän vain tarinan olennaisimmat vaiheet - käänteitä ja asianosaisia nimittäin riitti.. Mutta siihen tarinaan..

Meillä oli päiväkodilla keväällä meneillään maailmanluokan kriisi, elimme kaikki suuren draaman keskellä. Syynä kaikkeen oli niinkin merkittävä asia kuin lasten päiväkotikuvat. Ja tarkemmin määriteltynä erään tietyn lapsen, Lulu-paran, kuvat. Ne kuvat olivat kuulemma niin kamalia, että Lulun äiti näki parhaimmaksi uhkailla kuvaajaa ja päiväkotia ei sen vähäisemmällä, kuin syytteen nostamisella. Siis ihan oikeasti. (Tiedoksenne voin kertoa, että olen nähnyt ne kuvat ja objektiivinen mielipiteeni on, että Lulu näytti kuvissa täysin itseltään). No, sotahan siitä syttyi, tunteet kuumenivat mutta tilanne saatiin lopulta ratkaistua onnellisesti ja minullakin oli lusikkani siinä sopassa. Mutta se Lulu ja lähinnä hänen äitinsä lunastivat ehdottomasti spesiaalipaikan sydämestäni ja nyt kyseinen Lulu on tyttöjen kanssa samassa päiväkotiryhmässä. Lisätietona kerrottakoon tässä vaiheessa, että Lulu ja hänen äitinsä ovat kiinalaisia - se tuskin tuli kenellekään suurena yllätyksenä. 



Pidimme viime perjantaina tapaamisen Grasshoppereiden äitien kanssa, keskustelimme tulevasta syksystä. Siitä kuka leipoo Halloween-juhlaan ja kuinka paljon rahaa tarvitsee kerätä opettajien ja vessa-ayien lahjoihin (joo, tyttöjen päiväkodissa on vessa-ayieja, joiden tehtävänä on nimikkeen mukaisesti avustaa lapsia vessa-asioissa. Eli siis pyyhkiä pyllyjä). Tämän merkittävän palaverin päätteeksi jäin vielä juttelemaan Lulun äidin ja erään toisen suomalaisen äidin kanssa lapsista ja lastenkasvatuksesta. Lulun äiti Sophie oli kovin kiinnostunut siitä, kuinka me olemme onnistuneet kasvattamaan lapsemme niin itsenäisiksi ja millaisia kurinpidollisia käytäntöjä meillä on käytössämme. Mielenkiintoinen keskustelu ja ehdottomasti pysäyttävin Sophien kysymys kuului seuraavasti: "Ettekö TE sitten anna lapselle sitä mitä lapsi haluaa, jos hän huutaa?"

Sophien lievästi sanottuna absurdilta tuntunut kysymys toi mieleeni muistot meidän alkuajoilta täällä Kiinassa. Siitä, kun tytöt elivät pahinta uhmaansa, raivosivat, kun eivät saaneet vaikkapa leikkiä ruokapöydässä ruoalla. Itkivät, kun äiti oli ikävä ja tylsä ja kielsi kaikki ne loistavat ideat. Kiukuttelivat, kun äiti ei antanut katsoa lastenohjelmaa tai vaati, että ulos täytyy laittaa talvella talvikengät. Sitä, kun sitten alkoi se itku ja raivo. Ja kun Lishi ryntäsi välittömästi paikalle tyynnyttelemään lasta. Kuinka järkyttynyt hän oli, kun sanoin, että anna lapsen olla. Älä koske, anna huutaa. Se loppuu kyllä aikanaan. Ja muistin myös ne hetket, kun tytöt saivat kaupassa itkupotkuraivarit ja kiinalaiset mammat ryntäsivät apuun, kaivoivat laukuistaan karkkia, kun tämä kamala länsimaalainen moukka vaan antoi lastensa huutaa.


Ihmetyttää ja kummastuttaa: uskomattomat unenlahjat


Shanghai Dailyssa ja muuallakin mediassa on ollut juttuja siitä, miten itsekkäitä kiinalaiset nykynuoret ja lapset ovat. Kun perheessä on se yksi ainoa lapsi, hänet hemmotellaan pilalle. Hän saa kaiken. Kaikki pyörii hänen ympärillään. Sophie näytti yhtä järkyttyneeltä vastauksestani, kuin Lishi aikoinaan. Ja jatkokysymyksenä hän halusi tietää, kuinka kauan se lapsi sitten voi huutaa. Ilmeisesti hän ei ole koskaan kokeillut. Yritimme selittää, että se vaihtelee. Yleensä huuto kestää ehkä pari minuuttia, joskus pidempään. Mutta ei lapsi siihen huutoon kuole, pian koko harmitus unohtuu ja elämä jatkuu. Lapsi saattaa jopa oppia jotain. Emmekä me suomalaiset halua opettaa lapsiamme siihen, että he saavat tahtonsa lävitse huutamalla. (Me julmurit).

Lulun äiti kertoi, että Lulu on heidän elämänsä keskipiste. Kenenkään muun tarpeilla ei ole niin väliä. Jäin tätä pohdiskelemaan ja mieleeni piirtyi kuva raskaana olevasta kiinalaisnaisesta. Olen nimittäin sitä mieltä, että minkään muun kansalaisuuden edustaja ei pysty olemaan niin raskaana kuin kiinalainen nainen. Raskaana oleva kiinalainen nainen erottuu. Odottava äiti ryhtyy välittömästi raskauduttuaan käyttämään löysiä, kaapumaisia vaatteita. Tulkintani mukaan ei siksi, että hän haluaisi vielä piilotella vaatteiden kätköissä kasvavaa masuaan. Vaan ennen kaikkea siksi, että kaikki huomaisivat sen jo silloin, kun vatsa ei vielä ole edes kasvanut. Sen verran övereistä kaavuista on kyse. 

Kiinalaisnaisten raskaustyyliin kuuluu erottamattomasti myös raskauskävely. Siinä vatsa työnnetään mahdollisimman eteen (oletettavasti siksi, että se näyttäisi mahdollisimman suurelta), jalkaterät käännetään kävellessä sivulle ja käsillä joko jatkuvasti hierotaan kasvavaa vatsaa tai sitten niillä tuetaan ristiselkää, joka on luonnollisesti aivan notkolla. Kävelyä täydennetään äänekkäillä huokaisuilla ja lisäksi pidetään huolta, ettei vauhti päätä huimaa. Älkääkä nyt ajatelko, että raukat kiinalaisnaiset. On se raskaus kova juttu niin pienille ihmisille. Ja höpöhöpö. Tätä kävelyä harrastetaan jo ennen kuin vatsa on edes mainittavasti kasvanut, eivätkä ne kaikki kiinalaisetkaan ihan kääpiöitä ole. 

Luulin varmaan puoli vuotta sitten, että klubitalomme kaupan eräs työntekijä on viimeisillään raskaana, sen verran vaikeaa hänen liikkumisensa tuntui olevan. No, edelleen hän siellä vaan taapertaa. Myös V on kiinnittänyt samaan asiaan huomiota työpaikallaan. Ilmeisesti raskaana oleva nainen voi vain jättää työt tekemättä ja keskittyä juoruilemiseen. Eikä esimies puutu asiaan, koska onhan alainen RASKAANA. Koskaan, yhtä ainutta kertaa, en ole nähnyt reippaan ja tehokkaan näköistä raskaana olevaa kiinalaista. Jos joku muu on nähnyt, lähettäkää todisteita, muuten en usko. Tuntuu, että lapsesta tehdään tavallaan aiken keskipiste ja huomionkohde jo hänen kasvaessa kohdun suojassa.

Ihmetyttää ja kummastuttaa: "tyyli"

Keskustelimme Sophien kanssa myös lasten valokuvista - ei tietenkään niistä päiväkotikuvista - vaan siitä, missä ylipäänsä haluamme lastemme kuvia julkaistavan. Kerroin, että kielsin tyttöjen kuvien käytön esim. päiväkodin mainonnassa. Lulun äiti hämmentyi ja ihmetteli miksi, kun tyttöni ovat niin kauniita! Niin. Enpä ollut kertaakaan miettinyt sitä, miltä tytöt mahdollisesti kuvissa näyttäisivät. Syynä kiellolle oli vain ja ainostaan se, että jos olisin luvan antanut, tytöt olisivat olleet välittömästi kaikissa esitteissä ja nettisivuilla. Olen siitä varma. Ja minä haluan mieluummin itse valita ne foorumit, joissa heidän kuviaan voi katsella. Tätä Sophien oli vaikea ymmärtää. Ja minä mietin vain sitä pientä Lulu-parkaa, että mitä jos hän ei ensi keväänäkään onnistu äitinsä mielestä näyttämään riittävän kauniilta päiväkotikuvissa..

Kolmas Sophieta kiinnostava asia oli kommunikaatiotyylien erot. Häntä kiinnosti, enkö ole huolissani siitä, että loukkaan jotakin olemalla suorapuheinen. Kiinassa kun pitäisi varoa viemestä keneltäkään kasvoja, piilotella viestejä rivien väliin eikä ainakaan sanoa mitään suoraan. Ja murehtia sitä, mitä muut ajattelevat. Varsinkaan nainen ei ilmeisesti saisi olla suorapuheinen vaan pehmeä ja hieman avuton. Vahva ja itsenäinen nainen mielipiteineen koetaan ilmeisesti aika pelottavaksi. 

Mutta toisaalta, ei se kiinalainen epäsuora ja hienotunteinen kommunikaatiotyyli vaan aina toimi, edes täällä Kiinassa! Kauniisti pyytämällä ja luottamalla ihmisten ahkeruuteen ei usein tapahdu yhtään mitään. Jotta täällä saa asiat etenemään, joutuu joskus olemaan todella tiukka, jopa tyly ja töykeä. Kiristys ja uhkailu oli ennen Kiinaan muuttoa ollut lähinnä kasvatusmetodeja lasteni kanssa (heh) mutta täällä niiden käyttöä on joutunut laajentamaan ihan aikuisiin ihmisiin. Alussa se tuntui kamalalta, nyt siihen on jo tottunut. Kuuluu pelin sääntöihin. 

Yksi suurimmista ja vaikeiten ymmärrettävistä kulttuurieroista onkin mielestäni kiinalaisten varsin yleinen "no can do -asenne". Itseasiassa, kyseinen englanninkielinen ilmaisu on ilmeisestikin lainattu / suoraan käännetty kiinankielisestä sanonnasta. Kun ei vaan pysty. On kyseessä sitten iso tai yllättävän pienikin asia, kiinalainen ei vain pysty. Varsinkaan, jos kyseinen asia on vähänkään oman roolin, tehtävän tai mukavuusalueen ulkopuolella. Tai jos asia voidaan tulkita olevan mahdollisesti, edes kaukaisesti jonkun toisen henkilön vastuulla. Tai jos se vaatii omatoimisuutta tai omaa ajattelua. Ei vaan pysty.

Me olemme viimeiset kuukaudet käyneet taistelua kodinkoneista, tarkemmin määriteltynä toukokuusta alkaen. Uusiessamme keväällä vuokrasopimuksen, sovimme, että saamme uuden pyykinpesukoneen ja kuivausrummun, koska vanhat todellakin olivat aikansa eläneet. Ja myöhemmin onnistuimme vielä kiristämään uuden astianpesukoneen sen tilalle, jonka jäljiltä astiat oli yleensä tiskattava vielä käsin. Vihdoin ja viimein, pari viikkoa sitten saimme pyykinpesukoneen ja kuivausrummun. Eihän niitä oltu odoteltukaan kuin neljä kuukautta..

No, ensimmäinen viikko meni koneiden seisoessa käyttämättöminä, sillä luonnollisesti käyttöohjeet ja koneen etupaneelin tekstit olivat vain kiinaksi. Pyysin niitä jo asentajalta in English, please ja vastaus oli "mei you" eli ei ole. Sanoin, että ei kelpaa. Tarvitsen ne. Seuraavaksi hän vain summittaisesti käänsi ohjelman valitsinta ja näytti, että tästä vain. Sanoin, että ei käy. Yritin selittää, että en voi pestä pyykkiä summamutikassa, toivoen, etten valinnut 90C puuvillaohjelmaa silkkivaatteille (joita minulla on tietysti kaapit pullollaan). Ukko pyöritteli päätään ja toisti "mei you". Seuraavaksi hän keksi ehdottaa, että ayi pesisi pyykit. No, sattuneista syistä meillä pyykit pesen minä. Ja sen jälkeen setä vielä kerran ehdotti pesuohjelman arvauspeliä ja kun se ei edelleenkään kelvannut, hän totesi - yllättävästi - "mei you" ja lähti. Ei ollut hänen asiansa auttaa. Ei kun soittoa management officelle.



Ihmetyttää ja kummastuttaa: kieli ja pesukoneruletti


Kun sitten vihdoin klubitalolla joku sai etupaneelin kiinalaiset merkit käännettyä, sain pestyä tasan yhden koneellisen pyykkiä. Toisen koneellisen kohdalla kone ei enää toiminut. Pesuaineet ja vesi kyllä valuivat koneeseen mutta kun se (rumasana) rumpu ei liikahtanutkaan. Upeaa. Washing machine Made in China. <3 Onneksi saimme suht nopeasti (=kiukkuisen meilin jälkeen, mikä sisälsi uhkailuja pesulalaskuilla) tilalle varakoneen, erilaisen, jossa jälleen olivat kaikki tekstit luonnollisesti vain kiinaksi. No, pyytämällä sain englanninkieliset käyttöohjeet mutta missään niissä ei selitetty eikä minnekään ollut käännetty, mitä etupaneelissä mahdollisesti kiinaksi lukee. Ja taas odotettiin käännöksiä pari päivää.

Eilen saatiin sitten viimein astianpesukone. Sitä saavuttiin asentamaan ihan kolmen ihmisen voimin. Jakkupukuinen tyttö management officelta, varsinainen asentaja sekä siivooja. Reilun tunnin verran siellä keittiössä aherrettiin ja sitten sanoivat ole hyvä ja näkemiin. Keittiössä minua odotti muutama pikkuyllätys. Ensinnäkin, keskellä lattiaa lojui 2.5m pitkä sokkeli, joka oli siis ollut siinä keittiön alakaappien alla "suojana". Uusi pesukone on erilainen, eikä sitä vanhaa sokkelia enää pystynyt kiinnittämään entiselle paikalleen. Siispä näiden kolmen ratkaisuksi valikoitui sokkelin jättäminen keskelle lattiaa.

Ei kun puhelin käteen ja soitto respaan. Ilmoitin, että parempi lähettää kyseinen delegaatio takaisin välittömästi. Ei näkynyt, ei kuulunut. Lishi tuli siinä vaiheessa piipahtamaan, hakemaan meille aamulla unohtamaansa omaisuutta. Pinnani oli siinä vaiheessa jo jonkin verran kireällä (kaappien alta pursusi lattioille rakennusjätettä, lasinsiruja, pölyä ja törkyä), että pyysin Lishiä soittamaan respaan. Ja ilmoittamaan heille, että ellei joku tule vartissa paikalle fiksaamaan asiaa, minä kannan sen sokkelin omin kätösini klubitalon toimistoon. Että minä olen ihan yhtä halukas säilyttämään sitä keittiöni lattialla, kuin he ovat innokkaita säilyttämään sitä toimistossaan. (ja minä todellakin olin valmis toteuttamaan uhkaukseni!). No, Lishi hoiti homman ja joku setä tuli ja vei sokkelin pois. Ihan joo kiva, onhan sekin tietysti.. ratkaisu. Mutta ei sellainen ratkaisu, millä olisi saatu se alkuperäinen ongelma ratkaistua. Siis se, että meillä olisi se (rumasana) sokkeli paikoillaan. 

Myöhemmässä tarkastelussa paljastui lisäksi, että pesukonetta ei ole myöskään kiinnitetty kaapistoon millään tavalla. Kun luukun avaa, kone liukuu pois paikaltaan. Lisäksi meidän keittiön hana on nyt irti ja heiluu. Ei kuulunut senkään kiinnittäminen takaisin paikoilleen vissiin heidän vastuulleen. Niin ja ne käyttöohjeet, luonnollisesti vain kiinaksi. Ja se kone.. Ihan rimpula. Win where you choose to fight on aika hyvä motto täällä ja alan kallistua sille kannalle, että me oltaisiin ihan hyvin pärjätty niillä vanhoilla koneilla. Mutta näillä mennään, tarinan seuraavia käänteitä odotellen..

Älkää nyt luulko, että olisin kyllästynyt tähän Kiina-meininkiin. En ollenkaan. Tämä on vaan arkipäivää. Ei näistä asioista oikeasti jaksa enää kiukustua, kuten ehkä aiemmin. Tosin tätä ei saa missään nimessä paljastaa tuonne klubitalon suuntaan! On vain pidettävä uskollisesti kiinni kiukkuisen ja vaikean akan maineesta.
 





2 kommenttia:

  1. Meillekin tarjotiin vuokrasopimuksen uusimisen yhteydessä mahdollisuutta joihinkin parannuksiin. Mainitsin muutaman tavallisen korjauksen, ehdotin makuuhuoneen verhojen vaihtamista (ne ovat n. 50 cm liian lyhyet) ja astianpesukoneen vaihtoa juuri samasta syystä kuin sinäkin! Meille ilmoitettiin, että uutta ei tipu ennen kuin on kokeiltu korjata. Fine. Ukkeli tuli ja väänsi ja käänsi jotain nippeleitä. Valitimme Ayin kanssa, että koneen koreista puuttuu pyöriä ja mutamia muita osia, mikä saa alakorin romahtamaan alas ja sekin huonontaa pesutulosta. Parin päivän päästä sama ukkeli saapui näiden lisäosien kanssa ja laittoi ne paikalleen. Pesutuloskin parani.

    Seuraavaksi saimme relocation agentiltamme meilin:
    Korjaukset on tehty, verhoja ei suostuta vaihtamaan, pyytämiämme parvekekalusteita ei tipu ja olemme velkaa 800 RMB astianpesukoneesta, koska siitä puuttuu yksi kori. Whhaaaat!!!??? Tämä kamala ämmä kirjoitti melko tulikivenkatkuisen meilin toimistoon liitteenä kuvia astianpesukoneen sisäosasta, varaosista ja niistä hemmetin verhoista. Olin aivan raivona!

    No lopputuloksena verhot suostutaankin vaihtamaan, kokolattiamatot suostutaan ehkä pesemään eikä meidän tarvitse maksaa astianpesukoneesta, joka siis oli korjaajan saapuessa täsmälleen siinä kunnossa kuin se oli sisään muuttaessamme.

    Täällä on pakko olla kamala ämmä tai mitään ei tapahdu. No can do ;)

    VastaaPoista
  2. Hymy nousi huulille kun tämän blogin luin. Tuli niin ikävä Kiinaan. Tuotahan se juuri oli, aina siellä ei hymyilyttänyt mutta onneksi aika kultaa muistot.
    Aikoinaan raskaana olevan tunnisti farkku- tai vakosamettihaalarista joiden rintamusta koristi nalleaplikaatio tai jotain yhtä "lapsellista", eikä sinne haalarin sisään tarvittu edes mahan alkua.
    Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa kertomukseen yhteistyöstä Lulun äidin kanssa ;).

    VastaaPoista