Täydellistä elämää

Meillä on siis nukuttu viime aikoina, tai voisi sanoa viimeiset 2.5 vuotta aika heikosti. Joskus sitä itsekin tsemppaa ja yrittää mennä nukkumaan ajoissa. Pitää nukkua silloin, kun lapset nukkuvat, kuten viisaat neuvovat. Todellisuudessa se ei kannata, ei siitä todellakaan mitään tule. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei ole koskaan tullut. Ei päivällä, ei yöllä. Olen huomannut nimittäin, että mitä enemmän toivot saavasi nukuttua, sitä vähemmän nukut. Ja silloin jos lapset nukkuvat, koira / koirat eivät nuku.

Tästä esimerkkinä viime yö. Ennen iltakymmentä oli iltapesut tehtynä ja olimme valmiina pujahtamaan putipuhtaisiin petivaatteisiin, jotka ayimme oli meille päivällä sänkyyn vaihtanut. Mutta sitten, keskellä sänkyä, on jotain nestemäistä. Keltaista. Pissaa. Siis PISSAA!!! En ole varma ketä syyttäisin, sillä koira on edelleen vähän sekaisin mutta toinen noista tyypeistäkin riehui tänään nakusillaan suht pitkään meidän huoneessa. Samapa tuo kuka sen on tehnyt, ei kun lakanat ja peitot vaihtoon ja etsimään puhtaita kaapeista. Se ei ollutkaan ihan helppo homma, sillä kaappeja ja laatikoita on ympäri asuntoa ja tietenkään ayimme ei ole tallettanut niitä yhteen ja samaan paikkaan. Viimein uudet puhtaat lakanat sängyssä ja uusi yritys käydä unille. Olen melkein nukahtamaisillani, kunnes yhtäkkiä olohuoneessa joku vinguttaa vinkuleluja. Siispä keräämme lattoilta vinkulelut pois ja haemme koiran takaisin makkariimme. Mutta koiraa ei vissiin tänä yönä nukuta. Se saa armottoman kaivamisvimman ja makkarin kokolattiamattohan on kaivamiseen täydellinen alusta. Siitä lähtee myös oikein kiva ääni. Yritämme kieltää, rauhoittaa, tuoda puruluun. Ei mitään vaikutusta. Koira haluaa kaivaa. Lopulta haemme vierashuoneesta koiran lentoboksin kun mikään ei tunnu auttavan, jospa rauhoittuisi sinne. Rauhoittuuhan se, lopulta. Siihen vain menee aika pitkään. Sitten nukahdan. Yhtäkkiä havahdun, kun lastenhuoneesta huudetaan äitiä. Ääni ei hiljene, joten on mentävä paikalle. En pääse tietenkään poistumaan huoneesta vaan jään torkkumaan huoneen lattialla. En tiedä kuinka kauaksi aikaa mutta lopulta pääsen takaisin omaan sänkyyn. Nukahdan hetkeksi ja sitten kuulen, kun joku juoksee sängyn vierelle ja alkaa kavuta viereeni. Tulkoon sitten, en jaksa kiikuttaa takaisin omaan sänkyyn. Ennen kaikkea en halua maata siinä kovalla lattialla, kunnes tuo tyyppi nukahtaa. No, ei se tyyppi nukahda meidän viereenkään. Pyörii, hyörii, potkii, heiluu. Lopulta kysyn, menisikö takaisin omaan sänkyynsä. Se ihme kyllä sopii mutta ensin pitää mennä vessaan ja äiti tarvitaan mukaan. Kakattaa kuulemma. Pönttöön tulee pissa mutta kakkaa ei kuulu. Lopulta lapsi on taas omassa sängyssään ja jossain vaiheessa unillakin ja saan palata takaisin omaan sänkyyn. Nukahdan. Pian joku taas huutaa äitiä, juoksee meidän huoneeseemme ja kiipeää sänkyyn. Alkaa sama pyöriminen. Lopulta nostan lapsen unenpöpperöisenä kainalooni ja siihen hän nukahtaa. Mutta sitten jalkopäästä kuuluu taas kummaa kahinaa. Se toinenkin on tullut meidän sänkyymme. Pyörii, hyörii ja sitten alkaa kitisemään "mennään tuonne olohuoneeseen, äiti laita valot päälle". "En laita, on yö, nyt nukutaan" sanon. Ei auta, tyyppi juoksee olkkariin ja hakee sieltä kirjan. Takaisin tullessaan saa raivarin, kun huomaa siskonsa kainalossani. Toinen kainalo ei kelpaa vaan siihen samaan olisi tietenkin päästävä. Jotta se nukkuvat lapsi ei heräisi, nousen varovaisesti istumaan ja sanon raivoavalle lapselle, että "mennään omaan huoneeseen, äiti tulee mukaan. Luetaan siellä se kirja". Mutta sitten huomaan, että tämä riehuva tyyppi on täysin ilkosillaan. Ei yökkäriä, ei yövaippaa. Ja sitten tulee pissahätä. Ei kun vessaan ja etsimään vaatteita. Kun tyyppi huomaa, ettei mennäkään takaisin äitin ja isin sänkyyn, saadaan seuraavat itkupotkuraivarit. Hän huutaa ja raivoaa huoneensa lattialla ja todennäköisesti herättää naapurit. Taas kerran. Lopulta rauhoittuu ja suostuu takaisin sänkyynsä kirjan kera. Minä torkun lastenhuoneen kovalla lattialla ja tämä tyyppi lukee kirjaansa ääneen ja hölöttää jotain Nalle Puhista ja TiTi-nallesta. Sitten V:n herätyskello soi, kello on kuusi aamulla. Hyvää huomenta vaan kaikille.

Saimme heti aamusta vieraita, kun A tuli tyttärensä kanssa piipahtamaan. Juttelimme pitkään ja hartaasti ja sain taas uutta mietiskeltävää. Mielikuvissa ulkomaankomennus on aina hieno kokemus, eksoottinen elämys, seikkailu, johon toki sisältyy vähän vastoinkäymisiä mutta jotka luonnollisesti voitetaan. Komennuksella aurinko paistaa koko ajan, ruoka on aina hyvää, komennuksen aikana matkustellaan ja elellään herroiksi ja palvelijat hoitavat kaikki tylsät asiat. Ja se työ minkä vuoksi komennukselle alunperin lähdettiin, on tietenkin ihan unelmatyö. Siinä oppii ja kehittyy ja siinä suoriudutaankin aina yli odotusten. Ja mielikuvissa kotimaahan palatessa ollaan niin iloisia siitä, että matkaan lähdettiin ja tyytyväisiä siihen, miten paljon matkalla opittiin. Yhdessä, perheenä.

Kuinkahan moni ajattelee, että komennus voi olla muutakin kuin täydellistä kiiltokuvaelämää? Joidenkin kohdalla komennus voi olla täysi katastrofi, virhe, jota kadutaan. Virhe, joka satuttaa ja lopulta voi jopa rikkoa perheen. Todellisuudessa komennuksella ei aina olekaan hauskaa, perhe ei välttämättä sopeudu. Ja se työ voikin olla ihan jostain syvältä ja se uusi pomo maailman suurin idiootti. A:n perheen tarina on tällainen. Tarina siitä, kun teini-ikäsille lapsille muutto vieraaseen maahan on niin vaikeaa, että kaksi kolmesta masentuu vakavasti. Tarina siitä, kuinka isillä ei olekaan niin kivaa töissä, uudessa ympäristössä ja toisesta kulttuurista tulevan esimiehen kanssa. Tarina siitä, kun komennus tullaan keskeyttämään ennen aikojaan. Kun lapsilla on vaikeaa ja isillä myös töissä, siinä ei paljoa autokuskit ja kivilinnat ja manikyyrit lohduta.

Meilläkin on varmasti kaikenlaisia vastoinkäymisiä edessä. Toivottavasti pääsisimme kuitenkin helpommalla kuin A:n perhe. Kiiltokuvaelämää emme tulleet tänne viettämään ja ennemminkin varsin realistisella vai kenties jopa pessimisti ei pety -asenteella lähdimme matkaan. Luottamus itseemme ja toisiimme on kova, emmeköhän me selviä. Yhdessä, perheenä.