torstai 20. joulukuuta 2012

Kotiäitiydestä

Kävin eilen tyttöjen, A:n ja E:n (An:n tyttö) kanssa jouluostoksilla ja sen jälkeen syömässä. Tytöt olivat vaatekaupassa aika riiviöitä. Juoksivat pitkin poikin, kikattelivat ja kiljuivat. Tutkivat ja touhusivat. Olivat kuitenkin tosi hyvällä tuulella ja ilman pahempia kitinöitä selvittiin, tosin emme käyneet kuin yhdessä (aika isossa) kaupassa. Menimme lounaalle kahvilaan ja siellä sitten tajusin yhtäkkiä, miten paljon tytöt ovat fiksuuntuneet puolessa vuodessa. Siinä ne molemmat nököttivät ruokailun ajan nätisti tuoleillaan, söivät isoilla haarukoilla pahemmin sottaamatta ja joivat kaatamatta mukejaan. Voi mitkä ihanat murut! Moni varmaan ihmettelee, mitä ihmeellistä tässä nyt on mutta jos on yhtään nähnyt meidän tyttöjen ravintolakäyttäytymistä, ymmärtää kuinka paljon on menty eteenpäin. Vielä puoli vuotta sitten en olisi vielä voinut kuvitellakaan lähteväni ravintolaan yksin tyttöjen kanssa, hyvä jos edes silloin kun V oli mukana. Se sotkun, sähellyksen, huudon ja sekoilun määrä oli sellainen, ettei niistä reissuista voinut nauttia itse hetkeäkään. Hävettikin välillä niin paljon, kun kaikkien muiden ipanat aina istuivat nätisti ja rauhallisena paikallaan. Ja söivät niiiiiiiin siististi. Vauvatkin.

Sanoin A:lle, että olen nyt niin ylpeä tytöistäni. A sanoi sitten minulle, että hän on todella vaikuttunut miten hyvin pärjään ja toimin tyttöjen kanssa kaupoissa ja liikkuessa julkisilla paikoilla. Kuinka rauhallinen olen. Kehut jäivät mietityttämään, sillä olen täällä ollessani kuullut samat sanat kahdelta muultakin äidiltä. Itseni mielestä minä kun en ole rauhallinen ihminen ollenkaan. Ja veikkaisin, että V on samaa mieltä. Kai? Ehkä ulkopuolisen silmin meidän tyttöjen touhuilu on toisinaan aika hengästyttävää ja kaoottista. Varmaan rasittavaakin. Kahdessa uhmaikäisessä taaperossa on vauhtia, ääntä, tahtoa ja vaarallisia tilanteita tuplasti ja varmaan enemmänkin, kun villitsevät jatkuvasti toisiaan. Mutta minä olen tottunut siihen. Se ei hengästytä minua, sillä se on meillä normaalia. Enhän minä tiedä muusta mitään.

Ihmiset kyselevät välillä minulta, miten viihdyn kotona. Olenhan minä ollut kotona jo 2.5 vuotta. Ja vastaukseni on edelleen: yllättävän hyvin. Kiinan komennus tuli sinänsä hyvään aikaan - sain arkeen uusia haasteita ja sitä myötä myös mielenkiintoa. Mutta rehellisesti sanottuna, en ole koskaan kokenut itseäni yhtä tarpeelliseksi ja korvaamattomaksi kuin hoitaessani lapsiani kotona. Vaikka päivät seuraavat toisiaan hyvin samankaltaisina eikä kotiäidin elämä todellakaan ole kovin hohdokasta ja seksikästä,  minä koen, että tekemälläni työllä on oikeasti tarkoitus. Ja siksi minä varmaan tätä jaksan. Äidinvaistoni on myös kertonut vahvasti, että tähän mennessä päivähoito ei olisi ollut tytöillemme se paras ratkaisu. Nyt, vähitellen, he alkavat olla mielestäni valmiita. Ensi syksynä voinkin heidät viedä hoitoon hyvillä mielin, tietäen, että he ovat siihen varmasti valmiita.

Kuten aikaisemmin olen todennut, meidän portilta ei tarvitse ottaa kovin montaa askelta kun löytää "oikean" Kiinan. Tänä aamuna käytiin tyttöjen kanssa kävelyllä läheisessä puistossa ja siellä mummot jumppasivat aamujumppiaan musiikin tahdissa. Tästä ei Kiina-eksotiikkaa puuttunut ja sitä olisi voinut katsella loputtomiin. Tytötkin vain tuijottivat lumoutuneina mummojen tanssia miekan ja viuhkojen kanssa.






 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti