I got what you mean

Ajattelin hieman päivitellä tyttöjen kuulumisia ja kertoa siitä miten ovat nyt sopeutuneet, kun olemme olleet täällä kohta kaksi kuukautta. Viime aikoina on tuntunut, että tytöillä olisi ollut ehkä jo hieman helpompi olla. Ainakin O:lla.

Muskarissa olivat tällä viikolla ensimmäistä kertaa jo omia itsejään. Eivät enää istuneet hiljaa äitin sylissä vaan juoksentelivat ympäri huonetta, hyppivät ja pomppivat lauloivat, tanssivat, soittivat. Ja O jopa uskalsi jutella muutaman sanan vieressä istuvan äidin kanssa. Taisi siinä se neljä kertaa mennä, että tunsivat muskarissa olonsa kotoisaksi. Siitä huolimatta, että paikalla on aika vähän ihmisiä ja kaikki puhuvat suomea. Eikä muskarikaan vieras juttu ole.

Viimeiset kaksi kauppareissua ovat menneet myös huomattavasti paremmin. Kauppakeskukseen ei tosin olla nyt uskallettu. O kyselee vähän väliä liikkuessamme muurien ulkopuolella "miksi kaikki ihmiset aina haluavat tulla juttelemaan minun kanssani? Miksi kaikki ihmiset aina tuijottavat? En tykkää siitä" jne. Tytöt ovat onneksi aika tehokkaasti oppineet jo suojaamaan itseään liian tunkeilevilta katseilta. Rattaiden kuomut vedetään mielenosoituksellisesti eteen tai sitten nostetaan kädet tai jokin tavara kasvojen eteen. Ja äitikin huitoo tunkeilijat kauemmaksi, jos eivät muuten usko.

O:n yöt ovat myös selkeästi parempia. Suostuu jäämään omaan sänkyynsä illalla eikä juurikaan karkaile. Mutta sänkyyn jääminen tosin vaatii sen, että myös C jää sänkyyn. Ja sehän ei kovin helpolla sitä tee. Yölläkään O ei juokse meidän sänkyyn keskimäärin kuin ehkä kerran tai kaksi. Kotona O seuraa kuitenkin minua tai siskoaan jatkuvasti, eikä halua mennä yksin käymään toisessa huoneessa. Kun syytä kysyy, sanoo, että "minulla ei ole siellä ystäviä".

C:llä sen sijaan tuntuu olevan edelleen vähän vaikeaa. Hän ei osaa vielä eritellä ja kertoa omista tunteistaan yhtä selkeästi kuin siskonsa. Ensimmäisillä viikoilla puhui paljon mummista. Viime viikolla alkoi yhtäkkiä puhumaan meidän harmaan auton kuskista, jota oli kuulemma niin kova ikävä. Ja siis ei hänellä tähän autokuskiin mitään ihmeellistä suhdetta ole. Aina kun tuli väsy tai paha mieli, tuli vain ikävä harmaan auton kuskia. Ja se oli aika usein. C on alkanut myös änkyttämään ja väsyneenä aika pahastikin. C on myös monesti aika raasu. Kaipaa syliä ja halauksia todella paljon. Ja kädestä pitää pitää kiinni koko ajan. Yöt ovat tänne muuton jälkeen menneet selkeästi huonommiksi, eikä käännettä parempaan ole näkyvissä. Illalla ei suostu jäämään kovin helpolla sänkyynsä. Haluaa olla äitin lähellä. Ja yöllä on alkanut puhumaan ja kävelemään unissaan. Useamman kerran yössä saa hänet kantaa takaisin omaan sänkyynsä. Aamuyöstä heräilee monesti tunnin välein ja herää usein liian aikaisin, kiukkuisena ja väsyneenä. Samoin kuin äitinsä. Tänään en ole nukkunut 4.30 jälkeen, koska ensin heräilivät tytöt vuorotellen ja sitten valvotti heidän isänsä. Kun aamuyöstä joutuu valvomaan pitkään, ei nukahtaminen ole enää kovin helppoa. Ja silloin toisen jatkuva kääntyily sängyssä ja raskas hengitys estävät nukahtamisen. Tunnin yrittämisen jälkeen keräsinkin tyynyn ja peiton kainaloon ja menin nukkumaan (tai siis torkkumaan) tyttöjen lattialle.

Meillä tytöt ovat aina olleet hyvin valikoivia hoitajiensa suhteen ja varsinkin kipeänä, väsyneenä tai pahalla mielellä ei kukaan muu saisi koskea kuin äiti. C on nyt viime päivät kieltäytynyt kokonaan yhteistyöstä Lishin kanssa. Lishi ei saa koskea, ei pukea, eikä auttaa missään asiassa. C ei myöskään suostu tervehtimään Lishiä kiinaksi vaikka osaakin. Lishiä se selkeästi ihmetyttää, minua ei. Tätä on ollut meillä jo Suomessa, tosin silloin enemmän O:n puolelta. Nyt ovat osat taas vaihtuneet. Lishi on sinänsä jo hyvin tuttu mutta häntä vierastetaan varmaan siitä syystä, että on kiinalainen. Kinkkikammo on kyllä melkoisen paha kummallakin. Eilen tytöt olivat ihan innoissaan menossa leikkimään toiseen compoundin sisäleikkipaikkaan mutta kun päästiin paikalle, halusivat heti kotiin. Syynä se, että paikalla oli liian monta ayia. Tytöt pelkäävät myös meidän kiinan opea ja ei tarvitse kuin sanoa, että Tiffany on tulossa käymään, ja he juoksevat illalla sänkyihinsä eikä sen jälkeen huoneesta kuulu pihaustakaan. (Normaalistihan nukahtaminen on meillä ollut melkoinen show).

Tänään meinasi mennä kyllä hermot totaalisesti meidän respan väkeen. Eilen päivällä kun olin tyttöjen kanssa ulkoilemassa, meille oli ilmestynyt patja. Lishi oli kotona, kun sedät olivat tulleet ja patja oli kärrätty lastenhuoneeseen. Olimme kuulemma tilanneet lastenpatjan. No, ensinnäkin, me emme ole tilanneet mitään patjaa. Toiseksi se patja on sellainen aikuisten patjan kokoinen ja meillä on tytöillä (pienet) lastensängyt. Koko meidän asunnossa ei ole yhtäkään sänkyä minne se patja sopisi. Ja silti ne puupäät päättivät jättää patjan meille. Kotiin tultuani roudasin patjan saman tien käytävään ja soitin respaan ja pyysin hakemaan sen pois. Tähän mennessä olen soittanut asiasta neljä kertaa ja selittänyt saman asian, uudestaan ja uudestaan. Ja se perkeleen patja ei vaan häviä tuosta eteisestä vaikka lupaavat. Luullakseni kyse on siitä, että respassa ei vaan tajuta mitä pyydän. Ja sitte asialle ei tehdä mitään. He pyytävät toistamaan, toistamaan, toistamaan. Eivät tiedä vissiin mikä patja on englanniksi ja eihän minulla ole hajuakaan mitä se on kiinaksi. Ja lopulta sanovat, että "I got what you mean". Niinpä varmaan. Olen puhunut ainakin kolmen eri respatyypin kanssa ja kaikki sanovat "I got what you mean". Alan olla sitä mieltä, että he eivät itseasiassa osaa englantia juuri ollenkaan. Heille on ehkä opetettu joitakin fraaseja, joita sitten toistelevat. Mutta kun asia, josta soittaa poikkeaa heille opetetusta, he eivät osaa soveltaa, eivät ajatella eivätkä ainakaan toimia. On niin turhauttavaa yrittää selittää heille jotain, kun he eivät yksinkertaisesti osaa edes yksinkertaisia englanninkielisiä sanoja. Ja kyllä, yritin selittää heille, että patja on se, minkä päällä maataan, kun nukutaan sängyssä. Mutta ei se auta. Kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.