Sairastuvan kuulumisia

Olemme pitäneet sairastupaa tiistaista lähtien. Neiti C on edelleen kipeänä. Kuumeen, ajoittaisen kiukun ja väsymyksen ohella ei oikein muita oireita ole, paitsi yskää on jäljellä viime viikkoisesta taudista. Kuume nousee aina välillä aika korkeisiin lukemiin, aamuyöllä meidän sänkyyn hiippailikin tulikuuma ja punainen pieni tyttönen. Mittari näytti 39,7C lukemia. Lääkkeillä saatiin kuume alas, oli ollut aamupäivän alle 38C kunnes lähti taas uuteen nousuun. Neiti O ei ole kuumessa, ainakaan vielä, mutta on ollut sekä eilen että tänään hyvin kiukkuinen ja pahalla tuulella. Myös itsensä mielestä.

Aurinko on pitkästä aikaa paistellut viime päivinä ja sinänsä tympeää olla sisällä. "Onneksi" ilmanlaatu on ollut taas niin surkea, ettei sisälläolo ole ahdistanut niin paljoa. Ulos emme olisi menneet edes terveinä. Nyt mennään taas vaarallisen rajalla ja käyrät suuntaavaat ylöspäin, joten kohta poksahtaa taas 300 rikki..

Eilen en oikein jaksanut kuunnella tyttöjen jatkuvaa kitinää, huutoa ja tappelua. Sitä kun mikään ei ole hyvin, kaikki on huonosti ja väärin, ja sitä kun riita saadaan yhdestä lego-palikasta (joita on samanlaisia se tuhat). Ja kun saadaan raivarit siitä, että äiti ei kanna vessaan tai syötä ruokaa. Ja kun äiti ottaa maitomukin pois, kun maidolla leikkiminen ei lopu kehotuksista huolimatta. Ja kun O pissii sohvalle ja koira lastenhuoneen kokolattiamatolle. Tai no, eihän siinä voi muuta kuin jaksaa. Ei ole paljon vaihtoehtoja. Mutta eilen ei olisi huvittanut yhtään eikä riittänyt oma huumorintaju siihen, että olisi hymyssäsuin jaksanut sitä menoa katsella. Illalla tosin jo nauratti. Onhan ne tilanteet välillä suorastaan koomisia vaikka sillä hetkellä ei siltä aina tuntuisikaan. Aamulla oli ihanaa lukea maikkarin sivuilta lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mielipiteitä, että ei perheissä tarvitse aina olla "sunnuntai". Kaikki saavat olla joskus pahalla tuulella ja saa hermostuakin. Kunhan vaan pyydetään sitten anteeksi. Meillä on ilmeisesti pyydelty riittävästi anteeksi, sillä tytöt osaavat sen taidon varsin hienosti. Monesti anteeksipyyntö esitetään ihan itse, pyytämättä, vaatimatta. Jonkinlaista empatiakykyä on myös opittu, sillä kun huomaavat äitin pinnan kiristyvän, tulevat monesti halaamaan. Ja sitten kysyvät "tuliko sinulle nyt parempi mieli, oletko nyt iloinen?" Ja tuleehan siinä väkisinkin paremmalle tuulelle. Ihanat tytöt.

Tänään on ollut jotenkin helpompaa. Aamulla repesin hervottomaan nauruun, kun meidän prinsessa C sai raivarit (äidin tekemästä) päivän asuvalinnasta. Neiti hyväksyisi tällä hetkellä nimittäin vain kolme vaatetta päälleen ja ne kaikki ovat luonnollisesti mekkoja. Mikään muu vaate ei käy, ei edes ne muut mekot. Pikkutyyppi kirkui, heitti kaikki tavarat mitä vain käsiinsä sai lattialle, käänsi lelukorit ylösalaisin, kaatoi tuolit ja pöydän. Huikeaa matskua, jos vaan olisi ollut videokamera käsien ulottuvilla! Aikansa raivottuaan neiti pyysi lopulta laittamaan mekon päälleen ja nyt on ilmeisen tyytyväinen vaatetukseensa. Päivän toiset raivarit tulivat nimittäin siitä, kun maitomuki kaatui ja tälle nyt jo ilmeisesti niin ihanalle mekolle tippui muutama tippa maitoa. Kamalaa.

Potilas on saatu päikkäreille ja nyt kulutan aikaa vain yhden lapsen kanssa. Tuossa se maalaa vesiväreillä ja minä naputtelen tietokoneella. On muuten helppoa, rauhallista ja hiljaista. Että todellakaan "siinä se kaksi menee kuin yksikin" ei pidä paikkaansa.

Pikkutaitelijan näkemys aiheesta "Salamat"

Olen muuten keksinyt itselleni uuden harrastuksen. Aion opetella leipomaan leipää. Ruokaa tykkään laitella kovasti mutta tuo leipominen on jäänyt vähän vähemmälle. Olen selaillut reseptejä netissä ja ostanut pari leipävuokaakin valmiiksi. Tänään yritin tilata netistä erilaisia jauhoja (kun ei nyt kauppaan itse päästä) mutta valitettavasti ne jauhot oli loppu. Höh. No, tänään pyöräytin lämpimän leipäsen aamupalapöytää kuten kunnon kotiäiti. Se oli hyvää. Mä olen ihan fiiliksissä.