On hyvä fiilis. Tänään paistaa ihanasti aurinko, pitkästä aikaa, ja ilmanlaatukin on kohtuullinen. Aamusta A kävi kylässä ja illalla on vielä TRX - aikuista seuraa aamulla ja illalla omaa aikaa. Ihana päivä siis! Enkä anna sen yhtään masentaa, että tytöt ovat nyt flunssaisia. En, vaikka itse juuri olin alkuviikon jonkinlaisessa vatsataudissa. Ajattelen optimistisesti: tällä kertaa kuume ei nouse. Eikä tauti tartu minuunkaan. Enkä anna senkään häiritä hyvää fiilistä, etten jostain syystä viime yönä nukkunut kuin muutaman tunnin. Laitan kaiken hyvän fiiliksen auringon piikkiin. On se kumma millainen vaikutus auringonpaisteella voi mielialaan olla. Ei kauniilla auringonpaisteisella säällä yksinkertaisesti voi olla onneton!
Olen perehtynyt hieman blogien maailmaan ja jäänyt jopa muutamaan blogiin koukkuun. On mielenkiintoista nähdä minkälaisia aiheita ihmiset blogeissa käsittelevät ja miten niistä kertovat. Osa blogeista on pelkkää huttua, unelmaa. Sillä eihän lapsiperheen koti voi oikeasti näyttää koko ajan samalta kuin sisustuslehdissä, eihän? Niissä samoissa blogeissa syödään sunnuntaiaamuna aamupalaa rauhassa pitkän kaavan mukaan, kauniilta posliinilautasilta. On hedelmiä, marjoja, tuorepuristettua mehua, itseleivottuja sämpylöitä, croissanteja ja tietenkin itsetehtyä marmeladia kauniissa lasipurkissa etiketteineen. Lapset ovat aina kauniissa ja tyylikkäissä vaatteissa, hiukset siististi kammattuina. Nämä lapset eivät koskaan sairasta, eivät kiukuttele, eivätkä varmasti ainakaan kaki housuisinsa. Ja antavat vanhempien syödä croissantinsa ja lukea lehtensä kaikessa rauhassa. Näissä blogeissa osataan tietenkin itse tuunata, askarrella, ommella, kutoa, virkata, nyplätä kaikkea kaunista ja ihanaa. Näitä blogeja on hauskaa välillä lukea ja haaveilla, että voisipa meilläkin joskus näyttää tuolta. Tai voisinpä minä itse näyttää joskus tuolta. Mutta vaikka yrittäisin, lelut valtaavat lattiat, tahmaisilla sormilla on piirrelty seiniin ja ikkunoihin, lasten hiukset sojottavat joka suuntaan ja samoin myös minun. Lapsilla räkä vuotaa poskille ja koira pissii sisälle. Ja meillä syödään myös makaronilaatikkoa. Minun blogini siis ei mitenkään voisi olla samanlainen, minä en ole samanlainen eikä meidän perhe.
Sitten on blogeja, missä paljastetaan suurin piirtein kaikki. Myös niitä hyvin henkilökohtaisia asioita ja ajatuksia. Ja kerrotaan elämästä kaikkine epätäydellisyyksineen mutta myös iloineen. Itse samaistun helpommin tähän maailmaan. Se on jotenkin rehdimpää, aidompaa, sitä oikeaa elämää. Kiina-aiheisia blogeja löytyy myös paljon. Jostain syystä en ole löytänyt yhtään kovin höttöistä Kiina-blogia. Yhdessäkään niistä ei hehkuteta, kuinka mahtava maa Kiina on ja kuinka kertakaikkisen hienoa täällä on asua. Itsekään en osaa hehkuttaa ja välillä mietin, annanko täällä asumisesta liian negatiivisen kuvan. Mutta aikalailla samat ruikutukset tuntuvat kuitenkin tulevan vastaan muissakin blogeissa ja expaatti-perheissä.
Olisi varmaan helpompaa kirjoittaa hehkuttaen, jos olisi täällä vain lomamatkalla. Silloin ne meidän päivittäisessä elämässämme kokemat ja kertautuvat haasteet ja harmituksen aiheet olisivat ehkä vain mielenkiintoisia, eksoottisia ja ehkä hupsuja piirteitä tästä maasta ja sen kansasta. Lomalla on helppoa suhtautua asioihin rennommin, sillä pian on edessä paluu arkeen ja kotimaahan ja sitten kaikki on taas kuten kuuluukin. Mutta me elämme niiden asioiden keskellä ilman hengähdystaukoa. Alussa oli tavallaan suloista ja imartelevaa, kuinka paljon tytöt saivat huomiota. Välillä nauratti, kun tunsi olevansa jokun sortin julkkis salamavalojen välkkyessä ympärillä. Onhan se nyt mukavaa, että lapsista pidetään! Mutta jossain vaiheessa se hauskuus alkoi haihtua, ei enää naurattanut ja nykyisin vaan toivon, että saisimme olla rauhassa. (Toki pääasiallisesti syynä se, että tytöt eivät itse siitä huomiosta todellakaan tykkää). Mutta jos olisimme olleet täällä vain lomalla, olisin todennäköisesti ajatellut, että onpas mukavaa matkustaa maassa, jossa ollaan lapsille niin ystävällisiä.
Eikä lomalla tarvitse nipottaa, jos kaikki ei toimi kuten kotimassa. Niinhän se menee. Lomalla ei ole kiire eikä kaikki ole niin tarkkaa. Mutta jälleen, kun kulttuurierojen aiheuttamien haasteiden kanssa joutuu taistelemaan melkeinpä päivittäin, voi pinna jossain vaiheessa kiristyä. Jossain blogissa kirjoitettiin, että ei matkustelu ja toisiin kulttuureihin tutustuminen vähennä ennakkoluuloja. Vaan että se lisää niitä. Tavallaan se pitää paikkansa. Siis ainakin jos on maassa pidempään, kuin sen viikon tai kaksi. Uuteen maahan lähtee avoimin mielin ja silmin, täynnä intoa. Ja sitten jonkin ajan kuluttua huomaa ajattelevansa, että "eikö ne idiootit osaa tätäkään asiaa hoitaa!" tai "kyllä meidän Suomessa..". Vaihto-oppilasaikani jälkeen olen suhtautunut esimerkiksi aiempaa negatiivisemmin islamin uskontoon ja muslimeihin. Luulin olevani avarakatseinen mutta sitten huomasinkin ajattelevani, etten pidä tästä. En pidä mustiin kaapuihin pukeutuneista naisista ja siitä, että miehet huutelevat minulle, jos päälläni on t-paita. Ja lopulta, mitä minä olin islamin uskosta tai Malesian muslimeista oppinut? En yhtään mitään. Kuinka monta kyseisen ryhmän edustajaa minä oikeasti jollain tapaa tunsin? Tasan yhden. Ja hän oli muuten aivan ihana. Minun luottotaksikuskini Uncle Sheikh. Mies. Ja muslimi. Että se siitä avarakatseisuudesta! Ymmärtäminen, hyväksyminen ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin vaatinee huomattavasti enemmän aikaa kuin sen puoli vuotta.
Ja tämän postauksen tai aiempien ruikutus ei tarkoita, etteikö Kiina olisi hieno maa ja etteikö tänne kannattaisi tulla lomalle. Ei todellakaan! Lomalla moni asia vaan näyttäytyy hieman erilaisena. Ehkä enemmän siltä, kuin matkaoppaissa kerrotaan ja miltä mielikuvissa ajatellaan Kiinan näyttävän. Meillä on vaan sopeutuminen Kiina-elämään täysin puolitiessä..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti