Huonoja päiviä, parempia päiviä

Keuhkokuumepotilaiden kuumeet ovat kadonneet mutta tyttöihin on iskenyt jälkitautina pahemmanlaatuinen "raivotauti". Viime päivinä on menty kriisistä toiseen. Ensin huutaa toinen, sitten toinen ja sitten molemmat yhtä aikaa. Kaikki on huonosti, väärin, mikään ei kelpaa. Paitsi juuri se tietty asia, joka ei jostain syystä sillä hetkellä ole saatavilla tai ei muuten onnistu. Väsymys on iskenyt kunnolla vasta nyt, kun kuume on hellittänyt otettaan. Kumman hyväntuulisia ne olivatkin tähän saakka. Viikko sisätiloissa neljän seinän sisällä on ollut myös todella turhauttavaa ja vienyt mehut kaikilta tähän riemuun osallistuneilta. Lauantaina käytiin aallonpohjassa. Koko aamu oli yhtä itkupotkuraivaria, riitelyä ja kitinää. Tytöt eivät tehneet mitään järkevää yksin tai yhdessä. Ainoat yhteiset leikit olivat lelujen, tyynyjen ja kaiken irtotavaran heittely lattioille sekä siskon lyöminen ja potkiminen. Tytöt vuorotellen löivät ja potkivat toisiaan ja tietenkin jossain vaiheessa tuli sitten se vähän kovempi muksaus ja kamala huuto. Toistuvasti. Useiden "lopettakaa nyt, kohta sattuu. Ei saa lyödä, ei saa potkia!" kehotusten jälkeen ei olisi yhtään jaksanut puhallella niitä pipejä. Jostain kumman syystä. Olisin niin halunnut kävellä ovesta ulos, mennä ihan mihin vain, kunhan vaan ei tarvitsisi olla kotona. Mutta jäin kotiin. V oli kauppareissulla, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.

 

Mutta kun V tuli kotiin, minä niin lähdin. Niinkin eksoottiseen ja nautinnolliseen paikkaan kuin sairaala. Ah ihanaa - omaa aikaa! ;) Kaksi viikkoa sitten potkaisin varpaani pöydän jalkaan. Teki niin kipeää.. Mutta lääkäriin en mennyt, kun ei huvittanut. Ärsytti, sillä juuri vasta linkkasin toista jalkaa ja nyt sitten oli sen toisen vuoro.. Olen maailman huonoin ihminen olemaan rampana, varsinkin jonkun typerän pienen varpaan vuoksi. Ihan periaatteesta. Kuka idiootti murtaa varpaansa potkaisemalla pöydän jalkaan? No, minä tietenkin! Kävin torstaina tekemässä salilla yhden jalan kyykkyjä ja eihän se varvas siitä riemastunut. Ja koska turvotuskaan ei ollut laskenut, ajattelin käydä tsekkaamassa missä asennossa luut siellä ovat. Murtunuthan se tietenkin oli ja lievästi myös virheasennossa. Lääkäri lähetti kuvat ortopedille konsultoitavaksi: tarvitseeko varvasta väännellä ja käännellä paikoilleen vai voiko antaa luutua ihan näin. Lääkäri sanoi myös, ettei periaateessa pitäisi olla mahdollista murtaa varvastaan kuten minä mursin. Että onko minulla ollut aikaisempia murtumia ja onko suvussa osteoporoosia. Great. Murtumiahan on ollut useita. Mutta että osteoporoosia?!? Enhän minä nyt niin vanha ole!!! Otettiin vielä verikokeet, sillä lääkäri halusi tarkistaa veren d-vitamiinitasot. Uutisia odotellessa.. 

 

Lääkärin diagnoosi ei piristänyt mieltä yhtään. Nyt en voi käydä sitten juoksemassa useaan viikkoon ja muutenkin urheilun suhteen pitää ottaa rauhallisemmin. Ärsyttää. Juuri kun alkoi taas juoksu kulkemaan aika kivasti ja polvikin kestämään, joutuu taas lepoon. En varmaan voi edes TRX:ään mennä. ARGH!!! Urheilu on minulle ihan henkireikä. Saan välillä ihan sitä omaa aikaa. Voin olla vaan itseni kanssa ilman, että koko ajan joku keskeyttää, vaatii jotain, lisää, enemmän, enemmän, enemmän. Täällä Kiinassa sen oman ajan ottaminen on ollut tietenkin vaikeampaa kuin Suomessa. Eikä täällä ole oikein mitään paikkaa minne mennä,  muuta kuin urheilemaan. Että jos lauantaina olisinkin voinut kävellä ulos ovesta,  olisin varmaan mennyt istumaan meidän rappukäytävään tai sitten pihanurmikolle.. Haha! Mutta ei se oikeastaan haittaa. On ollut ihanaa, kun on saanut urheilla kuten silloin joskus. Kroppakin alkaa tuntua vähitellen omalta kropalta, jotenkin tutulta. Se toimii, liikkuu, taipuu, kestää, jaksaa.


Sunnuntai ja tämä päivä ovat olleet parempia päiviä. PALJON parempia. Tytöt ovat olleet kiukkuisia edelleen mutta väsymys ei ole ollut niin äärimmäistä. Sain sunnuntaina aamulla nukkua jopa seitsemään, kun V vei tytöt olohuoneeseen katsomaan lastenohjelmia. Se auttoi kummasti. Aurinko on paistanut, tänään oli + 17C lämmintä, olen käynyt salilla ja eilen kävin myös kampaajalla. Nyt on sitten hiukset valmiina lomaa varten. Laukkuja olen alkanut pakkailemaan ja tekemään listoja, mitä otetaan lomalle mukaan. Enää niin monta yötä, että yhdestä kädestä laitetaan peukku piiloon. Sitten me mennään. Mä niin ansaitsen sen loman. Toivotaan vaan, ettei tässä enää mitään tapahtuisi. Pitäisi varmaan olla ihan vaan  kotona, varmuuden vuoksi. Vaikka kotona ja kotipihallahan nämä viimeisetkin tapaturmat ovat sattuneet.

Viikko neljän seinän sisällä.. ja tänään päästiin viimein leikkimään
meidän leikkipaikalle. Oli mukavaa.