Good China Days

BCD on expaattien keskuudessa täällä yleinen, kaikkien tunnistama lyhenne. Se tulee sanoista "Bad China Day", eli huono Kiina-päivä. Näitä on jokaisella aina silloin tällöin. Silloin marmatetaan ja valitetaan, tuskaillaan ja kirotaan ja haetaan lohtua kohtalotovereilta. Kun pahimmat tuskat on sitten saatu vuodatettua ulos pääkopasta, on helpompaa hyväksyä, ettei kukaan meistä voi muuttaa miljardia kiinalaista. Kuten eräs suomalainen ystäväni viime viikolla viisaaasti sanoi: "ei tässä muu auta, kuin tulla itse vain kiinalaisemmaksi". Niinpä.

Viime aikoina meidän perheessä on eletty pääasiassa hyviä Kiina -päiviä.  Mikään ei ole ottanut sen suuremmin pattiin. Elämä tuntuu siedettävältä, oikeastaan aika mukavalta. En jaksanut tänään ottaa kierroksia siitäkään, kun korjaajasetä tuli katsomaan meidän astianpesukonetta. Siis sitä, joka jättää puolet astioista likaiseksi. Hetken kurkisteltuaan koneen sisälle ja sen käynnistettyään hän totesi, ettei siinä ole mitään vikaa. Ei vikaa, koska se ylipäänsä toimii. Eipä siinä sitten mitään. Jatkamme astioiden käsinpesua jatkossakin, tyynesti ja ahdistumatta. Tämä on niin tätä, Kiinaa, voisin marmattaa kohtalotovereilleni.   




Wonderful World of Learning. Ei sen isommasta päiväkodista ole siis kyse.
Muutamia opettajia, apuopettajia, päiväkodin johtaja ja päiväkodin ayit
puuttuvat vielä kuvasta.   

Päiväkotielämä tuo taas uusia ulottuvuuksia perheemme kohtaamiin kulttuurieroihin. Tyttöjen päiväkodin johtajahan on kiinalainen. Hän on toki hankkinut koulutuksensa Jenkeistä ja kielitaitokin on loistava mutta silti.. hän on pohjimmiltaan kiinalainen. Kaikki muutkin päiväkodin työntekijät ovat kiinalaisia paitsi tietysti Grasshoppereiden oma Miss Grace. Kiinalaisuus näkyy siis väistämättä päiväkodin arjessa ja toimintatavoissa, vaikka he kuinka puhuvatkin mielellään noudattamistaan jenkkiopeista.

Lapset tutustuvat päiväkodissa kiinalaiseen kulttuuriin, perinteihin ja tapoihin. Viime viikolla
vietettiin Kiinassa Mid-Autumn festivalia. Silloin mm. kuu on suurimmillaan ja tässä päiväkotitätien
näytelmää lapsille aiheeseen liittyen.

Lapset saivat maistella päiväkodin juhlassa kiinalaisia mid-autumn festivaliin liittyviä
"perinneherkkuja" - kuukakkuja (mooncake). En tiedä ketään länsimaalaista, jotka pitäisivät
niistä enkä usko ilmeistä päätellen meidän neitien tekevän tässä poikkeusta.. :)

 

Suurin havaitsemani ero minun ja päiväkodin kasvatusfilosofian välillä liittyy siihen samaan ristiriitaan, mistä kirjoitin blogiin aiemmin luettuani Tiikeriäidin taistelulaulu -nimisen kirjan. Siihen, miten kiinalaiset pyrkivät kasvattamaan lapsiaan "täydellisyyteen", kun minä taas haluan antaa lapsen omalle tulkinnalle, kiinnostukselle ja luovuudelle enemmän tilaa. Tämä näkyy päiväkodin arjessa esimerkiksi lasten askarteluissa. Kaikkien lasten taidonnäytteet ovat nimittäin aivan samannäköisiä, ne ovat toistensa kopioita, suorastaan täydellisiä. Sellaisia, joita 3-4 vuotiaat eivät todellakaan itse osaa tehdä. Minä ajattelen, ettei se ole niin tärkeää, onko linja-autolle liimatut silmät juuri oikeilla paikoilla. Auto on hieno, vaikka autolla olisi vain yksi silmä ja sekin läntätty bussin selkäpuolelle. Ja tärkeintä minulle on, että lapsi on askartelusta nauttinut ja on itse suoritukseensa tyytyväinen. Päiväkodin askartelusta vastaavat kuitenkin kiinalaiset apuopettajat ja he huolehtivat, että heidän kriteerinsä täyttyvät. Siispä kaikilla linja-autoilla on kaksi silmää ja vieläpä oikeilla kohdilla. 
  

Kävin viime viikon perjantaina tyttöjen kanssa kurkistelemassa päiväkodin perjantai-iltapäivän ohjelmaa: musiikki- ja tanssituntia. Kun päiväkodin aloitus on mennyt näin hienosti, ajattelimme, että tytöt voisivat halutessaan olla yhtenä päivänä vaikka täyden päivän päiväkodissa. Ja musiikki ja tanssi tuntui kiinnostavan tyttöjä kovasti.. Tanssia varten lapset oli jaettu kahteen ryhmään. Ensimmäistä ryhmää opetti kiinalainen päiväkotitäti ja toista Miss Grace. Ero ryhmien välillä oli valtava. Kiinalaisen opettajan ryhmässä tanssilla oli selkeä ja lasten ikään nähden aika vaativa koreografia. Opettaja ilmiselvästi nautti oman tanssinsa katselemisesta tanssisalin peileistä. Liikkeet olivat aika monimutkaisia eikä kukaan lapsi oikein pysynyt mukana. Opettajaa selkeästi häiritsi se, että lapset kääntyilivät vääriin suuntiin, eivät pysyneet jonoissa ja riveissä ja varsinkin se, että heistä lähti välillä ääntä. Tanssilla pyrittiin selkeästi kohti kauneutta ja harmoniaa. Miss Gracen ryhmässä sen sijaan elämöitiin. Juostiin. Tömisteltiin. Tanssittiin kukin omalla tyylillään. Pääasia, että oli hauskaa. Eikä sen todellakaan tarvinnut näyttää kauniilta.  

Kurinalaisuus ja korkea vaatimustaso ei sinänsä ole huono asia. Huono asia niistä tulee siinä vaiheessa, jos nämä vaatimukset tuodaan esille niin, että lapsi kokee aina epäonnistuvansa. Jo useamman kerran O on sanonut minulle, ettei ole osannut tehdä päiväkodin askartelujuttuja. Ja kuulin erään päiväkotikaverin äidiltä hänen tyttönsä kertoneen, ettei hän haluaisi osallistua enää tanssiin. Hän kun ei osaa mielestään tehdä niitä tanssiliikkeitä oikein. Enkä ihmettele yhtään. Vaatimustaso oli kova. Meidän C ei ole sen sijaan koskaan ollut niin tarkka mistään (paitsi että päällä täytyy olla aina prinsessa-mekko), hänelle yksityiskohdilla ei ole merkitystä, eikä hän "masennu", jos ei heti jossain onnistu. Hän tekee, kuten tekee, omalla tavallaan ja on siihen tyytyväinen. Mutta O on aina ollut jonkinlainen perfektionisti. On halunnut aina osata ja tehdä kaiken oikein. Ja sitten kun ei osaa tai onnistu, ottaa sen hieman raskaasti. Hän kaipaa selkeästi siskoaan enemmän rohkaisua ja kehuja ja vähemmän sitä kritiikkiä. Perfektionisti huomaa kyllä vajavaisuutensa ilman, että joku niitä osoittelee. Kuten sen, että bussin silmät ovat nyt väärässä paikassa. Ja hei, mitä sillä on muuten väliä - eihän busseilla edes ole silmiä!