keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Vihatako vaiko rakastaa - ainakin tykkään

Blogi on ollut varsin hiljainen viime aikoina. En ole löytänyt motivaatiota enkä oikein aihettakaan kirjoittaa. Vaikka aiheita sinänsä olisi ollut tarjolla. Viimeiset kuukaudet ovat osoittaneet, että mikään ei ole expat-elämässä varmaa - ei edes silloin, kun se on varmaa. Meidän paluumme Suomeen V:n uuden työn myötä muuttuikin yhtäkkiä yhdeksi lisävuodeksi Kiinassa. Muuttojärjestelyt oli aloitettu, päiväkotipaikkoja metsästetty kuumeisesti ja jopa uuden kodin etsintä oli aloitettu.

Ajatukset ja tunteet ovat kulkeneet kevään aikana sieltä tänne ja täältä sinne. Ensin oli valmistauduttava heittämään Kiinalle hyvästit. Totuttautua ajatukseen, että tämä oli sitten tässä. Kunnes sitten vuorostaan, yllättäen, pitikin hyvästellä Suomi ja ne suunnitelmat ja ajatukset, mitkä olivat jo lähteneet mielessä kehittymään. Nyt on tasapaino taas saavutettu, ajatukset kohdistettu ja elämä voi jatkua taas noin seuraavan vuoden eteenpäin. Näillä mennään.
 
 
Kielletyn kaupungin porteilla. Me ja muutama muukin.
 

Kiinaan jäämistä puolsi ennen kaikkea firman, minun ja tyttöjen etu. Uudessa roolissaan V on ollut paljon poissa ja silloinkin, kun on kotona, ei ole samalla tavalla läsnä kuten aiemmin. Globaalin roolin myötä myös työajat ovat globaalit. Kun työpäivä Kiinassa päättyy, puhelinlangat laulavat sinne suuntaan, missä vasta heräillään. Uusi tilanne meille kaikille ja vaatii hieman totuttelua. Suomeen palaaminen ja sen myötä minun palaamiseni työelämään olisi ollut tässä tilanteessa olisi lievästi sanottuna haastavaa. En sano mahdotonta, sillä ainahan lastenhoidon voisi ulkoistaa nannylle. Mutta minä en ole siihen valmis, se vaan ei ole mielestäni oikein. Tytöt ovat vielä pieniä ja he tarvitsevat vanhempiaan. Ja kun isi-parka joutuu sammuttamaan tulipaloja pelastaakseen koko maailman, jää minulle siis entistä vahvemmin se kotiäidin rooli. Vaikka edelleenkään en osaa itseäni kotiäidiksi mieltää. En, vaikka olen kotona ollut nyt aika tarkalleen neljä vuotta.
 


Kiellettyä kaupunkia
 

Mutta ei ajatus Suomeen muuttamisesta tuntunut vain haasteelliselta vaan jollain tapaa myös yllättävän kurjalta. Mietin, onko kyse vain siitä arjen pyörittämisen hankaluudesta? Vai että olisinko jo niin tottunut tähän todella hohdokkaaseen (hymyilen sarkastisesti) expat-elämään, että tavallinen elämä ei enää olisi riittävän hohdokasta? Tulin viime viikonlopun Pekingin matkalla siihen tulokseen, että vastaus kumpaankin kysymykseen on ehdoton ei. Taustalla on jotain muuta.

Kävellessämme pitkin Pekingin katuja, mieleeni hiipi ajatus, että kaikesta huolimatta minä taidan ihan oikeasti tykätä Kiinasta. Enkä tarkoita nyt meidän elämää täällä länkkäreiden asuinalueella, missä on uima-altaat pihalla ja sisällä ja ayit hoitavat siivoamisen. Vaan tarkoitan sitä Kiinaa, mikä on tuolla muurien ulkopuolella. Mietin, mistä tämä tunne on lähtöisin ja mistä minä Kiinassa itseasiassa pidän.. Mutta en minä osaa vastata näihin kysymyksiin. Minä vain tunnen.
 


 
 

Suhteeni Kiinaan on toki monessa suhteessa ristiriitainen. On monta asiaa, joita en voi ymmärtää. Asioita, jotka saavat pinnani kiristymään ja vereni kiehumaan. Ja on myös asioita, joita haluaisin ja voisin ehkä ymmärtää, mutta en vaan pääse niihin käsiksi. Expat-elämä ei ole kaikilta osin oikeaa elämää, ainakaan, kun on se kotona oleva osapuoli. Elän tavallaan kuplan sisällä, irti todellisuudesta, irti ympäröivästä yhteiskunnasta, ulkopuolisena. Minulla ei ole esimerkiksi yhtään ainoaa kiinalaista ystävää ja sellaisia kiinalaisia tuttavia, kenen kanssa voisi vaihtaa edes sen muutaman sanan, no, ei niitäkään kovin montaa ole. Se on vähän surullista. Kaikki mitä Kiinasta tiedän, perustuukin joltakin länsimaalaiselta kuulemaani tai jonkun länkkärin kirjoittamaan tai omiin havaintoihini. 
 
 
Nähty ja käyty nyt
 

Pidin Pekingistä, sillä minusta tuntui, että Peking on enemmän kiinalainen kaupunki kuin Shanghai. Jotenkin aidompi. Mutta sitten totesin, että mitäpä minä tiedän. Siis siitä mitä on Kiina ja kiinalaisuus. Minä tiedän vain sen, miltä asiat näyttävät ja Kiina taas on maa, missä kaikki ei todellakaan ole aina sitä, miltä se näyttää. Ehkä siksi minun on ehkä vaikea pukea sanoiksi miksi Kiina kiehtoo minua. Se on vain jotain mitä minä en oikeasti edes ymmärrä, ehkä aavistan. 
 
Ei voi muuta kuin tykätä maasta, missä yleisten vessojen seinältä voi löytää tällaiset varoituskyltit.
Vessaa ei tosin tullut testattua..
 

3 kommenttia:

  1. Näin se varmaan on, ettei hetkessä voi kotiutua minnekään. Kaikki vaatii aikansa. Edelleen pidän tuosta sinun pohdiskelevasta ja hieman sarkastisestakin tyylistä. Tervetuloa kesällä haistelemaan Suomen suvea.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa kun jäätte! Allekirjoitan sanomasi oikeastaan täysin! On tämä sellainen ristiriitaisuuksien maa...

    VastaaPoista
  3. Mä tunnistan itseni niin tuosta mitä mietit kotiäidiydestä. Mä olen ollut nyt kotona 1,5 vuotta (vuoden silloin kun tytöt syntyi ja nyt 6kk toisella kierroksella). Kun joku kysyy mitä mä teen, niin kerron että olen kotona, mutta aina lisään että olen palaamassa kyllä töihin ja Suomessakin ehdin olemaan töissä kaksi vuotta ennen tänne muuttoa. Teidän tilanteessa on mun mielestä hienoa, että näet ne edut tyttöjen kannalta ja olet kotiäitinä niin kauan kuin tarve vaatii.

    Mä olen käynyt Kiinassa ne muutamat kerrat työmatkalla, mutta se on kyllä kertakaikkisen kiehtova maa.

    Mun appivanhemmat on olleet nyt expatteja noin kahdeksan vuotta. He ovat tutustuneet paikallisiin paljon kirkkonsa kautta. He käyvät kirkossa sellaisella tosi huonolla ja köyhällä alueella Guatemala Cityssa ja siellä pääsee jotenkin paremmin kosketuksiin sen todellisuuden kanssa.

    VastaaPoista