Sitten viimeisen blogipostauksen ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä ja toisaalta paljonkin pieniä tapahtumia arjessa. Olen ollut kiireinen (kai laiskakin) ja siitä syystä olen jäänyt odottelemaan inspiraatiota, aihetta, mikä ylittäisi uutiskynnyksen. Monet täällä päivittäin kohtaamat sattumukset voi nykyisin luokitella lähinnä TIC-kategoriaan. TIC= This Is China. Tyypillistä, tavallista, tylsääkin. Mutta nyt, on todettava, että aihe on löytynyt. Tämä tarina tai kokemus on pakko vaan jakaa. Ja aiheena on, kukas muukaan, kuin suosikkikiinalaiseni Sophie. Ja pahoittelut kuvien puutetta. En tällä hetkellä pääse läppäriltäni blogiin, sillä VPN ei jostain syystä toimi koneellani enkä myöskään saa siirrettyä kuvia Ipadille millään keinolla, en puhelimesta enkä kameralta.
Sophie on kuulkas nyt raskaana. Ja kuten olen aiemmin kertonut, raskaana oleminen ei olekaan mikään ihan pieni juttu Kiinassa. Siis jos päättää pitää lapsen. Sophie ei nimittäin aluksi aikonut. Kesken erään kevyen ja pinnallisen keskustelutuokion marraskuussa, hän yhtäkkiä esitti minulle kysymyksen abortista Suomessa. Onko se sallittua ja mitä siitä ajattelemme. No, minä selitin, että aihe on erittäin arkaluonteinen, tabu, yleensä hyvinkin henkilökohtainen asia, jotain, josta ei julkisesti puhuta. Tämän jälkeen Sophie ilmoitti olevansa vahingossa raskaana (sillä ei hän ajatellut, että tulisi niin helposti raskaaksi.. Daa, olisin voinut kirkua!) ja ilmoitti, että menisi seuraavalla viikolla tekemään abortin. Samalla hän myös kysyi käytänkö itse jotain ehkäisyä.
Vaikka tiedänkin, että Kiinassa abortit ovat yhden lapsen politiikasta johtuen täysin arkipäiväisiä, kahvipöytäkeskusteluun sopivia puheenaiheita, olisin silti mieluiten ollut kuulematta kyseistä asiaa. Olisi tehnyt mieli sanoa, että etkö sinä aikuinen ihminen ja jo yhden lapsen äiti tiedä, miten lapset saavat alkunsa. Että se on pieni ihminen, joka siellä kohdussasi kasvaa. Mutta suljin suuni, sillä ei hän olisi ymmärtänyt. Kiinassa on muuten sanonta, että Kiinassa pandojen henki on arvokkaampi kuin ihmisen. Ihmisistä kun ei totisesti ole täällä pulaa..
Muutamaa viikkoa myöhemmin Sophie ilmoitti, että he ovat sittenkin päättäneet pitää lapsen. Se on heille mahdollista, sillä varakkuutta on. Siitä hetkestä lähtien vauva onkin ollut Sophien prioriteeteissa ykkössijalla. Niinkin paljon, että Sophie lopetti välittömästi kaiken raskaan ja ylimääräisen tekemisen. Raskaaksi ja ylimääräiseksi hän määritteli esimerkiksi päiväkotiryhmämme lasten joululahjojen (12 kpl) paketoimisen. (Lahjojen hankinta ja paketointi kuuluu PTA momien "työnkuvaan"). Lapset saivat kuitenkin lopulta lahjansa, sillä tämä joulupukin apuri löysi aikaa ja voimia tämän raskaan projektin loppuunsaattamiseen. Sophieta ei ole kovin usein enää päiväkodilla näkynyt Lulua viemässä ja tuomassa, sillä onhan heidän taloltaan matkaa päiväkodille ehkä 200m. Sophie on keskittynyt nyt siis lepäämiseen, sillä on tärkeää, että tuleva äiti ehtii joka päivä nukkua päiväunet. Lulu, tuleva isosisko, on saanut nauttia isovanhempien hoidosta, sillä eihän raskaana oleva voi neljävuotiasta lasta tietenkään hoitaa.
Sophie on ollut viimeaikoina kertomansa mukaan aika kiireinen, jopa stressaantunut. Ennen vauvan syntymää (heinäkuussa), hänellä on paljon miettimistä, järjestämistä ja päätöksiäkin on tehtävä. On todennäköisesti palkattava nykyisen, kokopäiväisen ayin lisäksi vielä toinen auttamaan vauvan hoidossa. Sillä kahden lapsen kanssa ei voi pärjätä yhden ayin ja naapurissa asuvien isovanhempien avulla, ainakaan Sophien mielestä. Sophie oli huolissaan, miten selviää, jos hänen täytyy lähteä vaikkapa käymään jossain, että kenelle hän voi jättää vauvan siksi aikaa.. (vauvan ottaminen mukaan ei siten liene vaihtoehto). Kerrottakoon tässä myös taustatietona, että isovanhemmat ja Sophie eivät käy töissä. Minulla oli hieman vaikeuksia suhtautua näihin Sophien huolenaiheisiin mutta ehkä minä en ulkomaalaisena vaan ymmärrä. Ehkä kiinalaiset lapset ovat erittäin vaativia kasvatettavia..
Sophien raskaus ei ole ollut ainoa asia, mitä olen jaksanut ihmetellä. Meidän tyttöjen tavoin myös Lulu kävi baletissa viime syksyn. Joulun jälkeen Lulua ei ole enää baletissa näkynyt ja kysyinkin Sophielta asiasta. Sophien vastaus kysymykseeni oli, että hänen mielestään baletissa käymisessä ei ole mitään järkeä, kun Lulu ja muut lapset eivät näytä OIKEILTA ballerinoilta. Sophieta häiritsee, kun lasten (4-5 vuotiaita) kaulat eivät näytä pitkiltä vaan hartiat nousevat tanssiessa korviin. Kurjaa on myös se, että lapset eivät osaa sipsuttaa kauniisti varpaillaan vaan kävelevät ihan tavallisesti, niin kuin lapset nyt kävelevät. Sillä tavalla rumasti. Ja ihan oikeasti. Tämä on totta, yhtään liioittelematta tai värittämättä.
Sokerina kulhon pohjalla ja kakun kuorrutteena kerron vielä yhden tarinan kyseisestä äidistä ja lapsesta parin vuoden takaa. Ja korostan, että tämäkin tarina on tosi. Kuulin sen vasta pari päivää sitten eräältä ihmiseltä, joka on itse ollut todistamassa kyseistä spektaakkelia.. Kaikki oli saanut alkunsa siitä, kun eräänä päivänä Lulu, tuolloin 2v oli päiväkodissa ottanut käteensä leikkiluudan ja alkanut lakaista lattiaa, kertonut leikkivänsä olevansa ayi. Muutamaa päivää myöhemmin Sophie oli halunnut keskustella vakavasti haasteistaan Lulun kanssa ja pyytänyt päiväkodilta tukea. Ongelmana oli siis se, että Lulu oli myös kotona leikkinyt ayia ja oli halunnut siivota. Minun näkökulmastani luonnolliselta, viattomalta ja kaikin puolin positiiviselta kuulostanut lapsen leikki olikin Sophielle lähes maailman suurin katastrofi. Sophien mielestä tällainen leikki olisi saatava välittömästi loppumaan, sillä eihän Lulu saisi olla kiinnostunut siivoamisesta. Sophie oli myös pyytänyt, josko päiväkodissa voitaisiin tehdä jotain, jotta Lulu 2-v kiinnostuisi siivoamisen sijaan tieteistä. Se kun on tärkeää, kun Lulusta tulisi isona astronautti.
En tiedä mitä tähän enää voisi lisätä. Joskus en vaan voi käsittää, että me kaksi äitiä todella elämme samalla planeetalla, samalla asuinalueella ja lapsemme ovat samassa päiväkotiryhmässä. Olen pohtinut onko kyse kulttuurieroista, persoonallisuuksien eroista, tyhmyydestä (kenen osalta?) vai mistä.. mutta minä EN VAAN TAJUA. Vaikka kuinka yritän.
