Elämää ayin kanssa

Meidän ayi Lishi on mukava ja ahkera ihminen. Mutta siitä huolimatta hänen kanssaan toimiminen ei ole aina niin yksinkertaista. Suomalainen ajattelee, että koska minä maksan palkan, minä päätän mitä ayi tekee ja miten. Käytännössä se ei kuitenkaan mene niin. Erityisesti kokeneet ayit, kuten meidän Lishi, eivät kovin helpolla muuta rutiineitaan. Kun joku on aina tehty tietyllä tavalla, se tehdään samalla tavalla nyt ja myös tästä eteenpäin. Kiinalaiset ovat yllättävän itsepäistä väkeä.

Olen sanonut Lishille useamman kerran, ettei vessoja tarvitse pestä välttämättä joka päivä, eikä ainakaan joka päivä pesuaineilla. Lishi vastaa vaan, että juu, juu. Ja jatkaa vessojen pesemistä samaan malliin. Ystäväni A on taistellut 1.5 vuotta ayinsa kanssa siitä, tarvitseeko sukkia ja alusvaatteita silittää. Hetken aikaa ayi ei niitä silitä mutta muutaman päivän kuluttua asia taas "unohtuu". Minulla oli viime viikolla hauska keskustelu Lishin kanssa omenoista. Purin ostoslaukkuja ja kun laitoin omenat jääkaappiin, Lishi sanoi minulle, ettei niitä saisi koskaan sinne laittaa. Että ne menevät siellä pilalle. Minä totesin vain, että olen aina laittanut omenat jääkaappiin. Pidän siitä, että ne ovat syödessä hieman kylmiä. Lishi vaan jatkoi ja jatkoi, että ne menevät pilalle. Ja minä sitten sanoin lopulta ystävällisesti, että meillä omenat säilytetään jääkaapissa. Niin Suomesssa kuin täällä Kiinassa. Keskustelu huvitti ja se tuntui jotenkin niin absurdilta. Tuli sellainen olo, että ajatteleeko Lishi, etten ole koskaan ennen Kiinaan muuttoa käynyt kaupassa, purkanut ostoksia tai tehnyt ruokaa. Minä, 34-vuotias kahden lapsen äiti.

Kiinalaisille ei ole helppoa sanoa "ei" ja varsinkaan "en osaa" tai "en tiedä". Minulla onkin meneillään mielenkiintoinen ihmiskoe Lishin ja sykemittarin vyön kanssa. Varmaan kaksi viikkoa sitten V laittoi vyönsä pestäväksi pyykkikoriin. Vaikka muut pyykit korista aina häviävätkin, vyö ei koskaan. Seuraavaksi vyö laitettiin pesupussissa roikkumaan pesukoneen luukulle. Lishi otti sen vaan pois ja jätti pesemättä. Seuraavassa vaiheessa V laittoi vyön pesupussissa jo pesukoneen sisälle ja mitä sitten tapahtui: Lishi otti pussin pois pesukoneesta, eikä pessyt vyötä. Tämä on tapahtunut jo muutaman kerran. Ja kertaakaan hän ei ole tullut minulta kysymään, mikä se on ja tarvitsisiko sitä pestä.. Ja minun (kamala ihminen) mielestäni tämä on niin hauskaa, etten edes ole käynyt sanomassa Lishille mitään. Ajattelin odotella ainakin vielä jonkin aikaa ottaako hän asian jossain vaiheessa itse puheeksi vai ei. Väsytystaisto jatkukoon!

Kiinalaisessa kulttuurissa on tärkeää harmonia, yhteisöllisyys ja kurinalaisuus. Suomessa meidät taas kasvatetaan hyvin itsenäisiksi ja oma-aloitteisiksi. Monissa tilanteissa olenkin huomannut, että kiinalaisilta puuttuu tietynlainen aloitteellisuus ja kyky ratkaista itse eteen tulevia ongelmia. Jos joku asia menee meillä vaikkapa rikki, Lishi ei pysty tekemään mitään asian korjaamiseksi vaan tulee aina ilmoittamaan asiasta minulle ja odottaa minun hoitavan asian. Ihan kun minä olisin jonkinlainen asiantuntija esimerkiksi kiinalaisten kodinkoneiden suhteen.

Olen myös monesti miettynyt, miten täällä voi olla ayita, jotka ovat vuosia työskennelleet ulkomaalaisissa perheissä ja jotka eivät silti puhu sanaakaan englantia. Samoin myös ihmettelen miten kaikki autokuskit ja kaupan myyjät ja kassat voivat olla niin avuttomia. Muisssa maissa on aina jollain tasolla saanut asiansa kommunikoitua ja hoidettua vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Mutta täällä mistään ei tule mitään. En ole vielä varma onko kyse siitä, että he eivät halua ymmärtää ja oppia. Vai siitä, että he menevät jotenkin niin lukkoon. Vai siitä, etteivät vaan osaa ajatella luovasti ja miettiä mitä tuokin isonenä yrittää minulle viestiä ja millä keinoilla tilanteen saisi ratkeamaan.

Sitten viime päivien tapahtumiin.. Nasu pääsi perjantaina pois sairaalasta. Oli koko viikonlopun todella vaisu eikä syönyt oikeastaan mitään. Mutta tänään on jo pirteämpi, joten nyt uskallan ehkä jo huokaista helpotuksesta. Lauantaina kävimme tutustumassa feikkimarkkinoihin. Ihan hyvännäköistä kamaahan sieltä saisi ja todella halvalla mutta se ei vaan ole minun juttuni. Jos minulla ei ole rahaa aitoon, en halua ostaa myöskään feikkiä.

Feikkimarkkinoiden tarjontaa.. Vihaiset linnut on täällä muuten kova juttu
ja tätä sälää on kaikkialla. Nämä ovat lasten harjoittelusyömäpuikot.

Tässä taas ihan aitoa ja alkuperäistä suomalaista kauppareissulta.
Iittalan shop-in-shop City Shopissa.

Eilen käytiin suomalaisen N:n 3v synttäreillä. Mukavaa oli huomata, että vähitellen leikkiminen (tai ainakin riehuminen) isommassakin porukassa alkaa onnistumaan. Eivätkä meidän tytöt leikkineet vain keskenään vaan ottivat muita lapsia mukaan leikkeihinsä. Nauratti hieman kun O 2.5v organisoi keittiöleikkejä ja mukana oli yli kaksi kertaa häntä vanhempia lapsia. "Otetaan tästä kaikille yksi lusikka: tuossa sinulle yksi, tässä sinulle yksi ja tässä sinulle. Sitten kaikille yksi lautanen: tässä sinulle.. " jne. Lapsilla oli hauskaa ja vanhemmat saivat kahvitella ja syödä kakkua pääosin rauhassa.

Niin ja kun viime viikolla taisin mainita niistä palaneista lampuista.. Viikonlopun aikana paloi taas kaksi lamppua lisää. En ymmärrä. Tässä asunnossa on vaihdettu varmaan parikymmentä lamppua sen kuuden viikon aikana mitä olemme täällä asuneet. Made in China -laatua?

Suurempaa kuin suurin

Nasu pääsi tänään kotiin.. Tuossa se makaa sohvalla vieressä, ihan jalassa kiinni. On edelleen hyvin voipunut eikä ruokakaan oikein maita mutta koira on kuitenkin kotona. Mukaan saatiin kaksi ab-kuuria, joita koira syö seuraavat kymmenen päivää. Lisäksi Nasua ei saa käyttää ulkona kuin pikaisesti pissillä ja kakalla, jotta ei pääsisi napsimaan suuhunsa mitään haitallista. Ja tietenkin sen vuoksi, että lepäisi mahdollisimman paljon. Todella huojentunut fiilis mutta vielä pieni huoli takaraivossa kuitenkin. Ei tuo koira terve vielä ole.

Päätin huvin vuoksi listata tähän alle kaikkien niiden kaupunkien väkiluvun, joissa olen asunut. Lista suurimmasta kaupungista pienimpään asukaslukuineen näyttää tältä:

1. Shanghai: noin 23,5 miljoonaa asukasta
2. Penang: 705 000 asukasta
3. Helsinki: 589 000 asukasta
4. Espoo: 254 000 asukasta
5. Tampere: 215 000 asukasta
6. Jyväskylä: 132 000 asukasta
7. Järvenpää: 39 000 asukasta

Shanghai on siis aivan järjettömän suuri kaupunki. Joidenkin lähteiden mukaan maailman neljänneksi suurin - riippuen siitä miten kaupunki määritellään - ja myös Kiinan suuri kaupunki. Me muutimmekin muutama viikko sitten listani pienimmästä kaupungista suurimpaan.

Miten elämä Shanghaissa eroaa elämästä Järvenpäässä? Eroaa monellakin tapaa ja toisaalta taas ei eroa mitenkään. Arki tyttöjen kanssa on periaatteessa samanlaista kuin Suomessa. Täälläkin täytyy syödä, leikkiä, ulkoiluttaa koiraa, käydä kaupassa ja välillä nähdä ystäviä. Välillä nauretaan, välillä itketään, välillä raivotaan ja sitten taas halaillaan. Ihan tavallista kotiäitielämää. Mutta kun lähtee liikkeelle meidän coumpoudin ulkopuolelle, moni asia muuttuu. Järvenpäässä tai oikeastaan Suomessa ei ole koskaan suurempia ruuhkia. Shanghain suuruuden havitsee ehkä parhaiten autossa istuessa: kuinka paljon autoja ja ihmisiä on matkalla jonnekin. Ja ihan sama onko aamu, keskipäivä, maanantai vai sunnuntai - täällä on siis aina todella paljon ihmisiä, jotka ovat menossa jonnekin. Se, että keskellä päivää tai sunnuntaina joutuu istumaan ruuhkassa tuntuu vielä tässä vaiheessa oudolta. Joskus melkein miettii, että minne (muka) kaikki nämä autot ovat menossa. Sillä eihän Suomessa ole ruuhkia kuin juhannuksena ja pääkaupunkiseudulla jonkin verran arkiaamuisin ja -iltaisin. Tätä kansainvaellusta varten on täytynyt rakentaa monikaistaisia teitä, todella massiivisia eritasoliittymiä ja autot kulkevat monin paikoin keskellä kaupunkia useammassa tasossa. Shanghai on täynnä huikean korkeita taloja, vieri vieressä, joka suunnalla. Joskus tulee tästäkin asiasta epätodellinen olo, että miten niihin kaikkiin toimistotiloihin ja asuntoihin voisi edes riittää ihmisiä. Mutta kai niitä vaan riittä. Niiden valmiiden talojen lisäksi joka puolella rakennetaan. Ei yhtä taloa kerrallaan vaan monesti jopa kymmeniä. Jostain olen lukenut, että Shanghaissa rakennetaan enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuntuu, että tänne on varmaan roudattu puolet maailman nostureista. Ja sitten meitä ja niitä muutamaa muutakin täällä asuvaa varten on rakennettu tsiljoona järkyttävän kokoista ostoskeskusta. Pienempiä on joka kulmalla ja sitten täältä löytyy käsittämätön määrä pikkuruisia kauppoja ja pajoja, jotka myyvät kaikkea mahdollista.

Kaikki on vaan niin suurta, massiivista, järjetöntä, kaoottista, huikeaa ja kaikkea on vaan niin paljon, paljon, paljon. Tuntuu, että suuruutta ilmaisevat adjektiivit loppuvat käytännössä kesken, kun yrittää kertoa Shanghaista. Tai sitten tuntuu, että ne sanat kuulostavat liian laimeilta.

Kun olimme muuttamassa tänne, mietimme kovasti, mitä meidän kannattaisi tuoda Suomesta mukanamme. Ja V aina hoki, että jos sitä ja sitä ei löydy Shanghaista, niin ei niitä löydy mistään muualtakaan. Ja että kaikki maailman tuotteethan valmistetaan nykyisin Kiinassa. Näinhän se varmaan on, täältä olisi varmastikin saatavissa kaikki maailman tavarat. Mutta sitten siihen löytämiseen - tämän kokoisessa kaupungissa sen ja sen löytäminen ei olekaan niin yksinkertaista. Varsinkaan, jos ei ole ostamassa riisiä 5kg säkissä. Monen kaipaamani asian löytäminen on vähintäänkin verrattavissa "neula heinäsuovassa" -sanontaan. Miten tässä megakaupungissa edes osaisi lähteä etsimään sitä jotain, kun ei ole hajuakaan mistä sen voisi mahdollisesti löytää? Suomessa käveli vaan siihen tiettyyn kauppaan ja sieltä se asia yleensä myös löytyi. Tai sitten sen sai ostettua jostain nettikaupasta. Täällä niitä kauppoja on ihan muutama enemmän ja kun on tuo kieliongelmakin. Kaiken etsimiseen menee siis ihan mielettömästi aikaa ihan viikottain. Se on ehkä se suurin ero Järvenpään ja Shanghain välillä meidän päivittäisessä elämässä.

Potilas

Tänään ajettiin tyttöjen kanssa katsomaan meidän pikkupotilasta. Eläinlääkärin huojentavat uutiset eilisillalta olivat pyyhkineet suurimmat huolet tiehensä ja hyvillä mielin menimme koiraamme katsomaan. Mutta sitten, sieltä häkistä löytyikin niin voimaton ja surullinen pieni koira. Oikeastaan minkäänlaista reaktiota ei meidän ilmestymisemme saanut koirassa aikaiseksi. Kyyhötti vaan häkin takanurkassa roikottaen surullisena päätään.

Tilanne oli se, että Nasu ei ollut reagoinut hoitoihin toivotulla tavalla. Myös kuume oli nyt noussut eikä suostunut syömään oikeastaan mitään. Nestettä meni ja menee koko ajan tipan kautta. Eläinlääkäri kertoi, että tilanne on vakava. Oli päätetty aloittaa toinenkin antibiootti ja jos se ei autttaisi, jouduttaisiin leikkaamaan. Eilisten röntgenkuvien perusteella erityisesti ohutsuoli on tosi pahasti ärtynyt. Eläinlääkäri kysyi, josko minä voisin tuoda koiralle jotain ruokaa, mistä oikein kovasti tykkäisi. Jos siten saataisiin edes vähän syömään. Ja niinpä me lähdimme tyttöjen kanssa itku silmässä kotiin laittamaan itsellemme ja Nasulle ruokaa.

Reilun kolmen tunnin päästä palasimme. Ja nyt samasta häkistä löytyikin jo huomattavasti parempi vointinen koira. Nasu tuli meitä vastaan häkin kaltereille ja jopa hitaasti jaksoi heiluttaa häntäänsä. Myös ilme oli huomattavasti iloisempi ja tarkkaavaisempi, kaukana toki vielä normaalista. Tekemäni lohi-riisi-raejuusto -mössö kelpasi ja sitä sai syödä sitten pienen määrän. Voi miten onnellinen taas olinkaan! Koirasta oli otettu uudet röntgenkuvat ja niiden mukaan suolen turvotus on vähän laskenut. Aivan loistavia uutisia siis eli ne uudet antibiootit näyttäisivät toimivan. Todella lupaavaa kehitystä ja eläinlääkärikin tuntui olevan oikein tyytyväinen.

Muuten tänään ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Tänään illalla sattui meidän compoundilla pieni sähkökatkos ja kun tulin kotiin kuntosalilta, en päässytkään alaovesta sisälle. Alaovi aukeaa koodilla ja ilmeisestikin sähkökatkos oli pimentänyt ohjauspaneelin ja samalla ovi lukittui kokonaan. Kukaan ei päässyt ulkoa sisälle eikä kukaan sisältä ulos. Hätätilanteessa kuten tulipalon sattuessa vastaava olisi tietenkin todella turvallista ja kätevää. No, me asutaan onneksi vain toisessa kerroksessa, että täältä pystyy vaikka hyppäämään alas.. En tiedä johtuuko sähkökatkosta vai mistä mutta meidän olohuoneen televisiokaan ei enää toimi. Siihen ei mene virta päälle. (Ja sehän on ihan uusi televisio). Lamppuja on taas palanut kaksi kappaletta emmekä ole edelleenkään saaneet uusia filttereitä meidän ilmanpuhdistimiin. On taas muutama asia soitettavana meidän respaan huomenna aamulla.. Niin ja unohdin, että tänään myös netti lakkasi toimimasta ja tyttöjen wc-pönttö. Ne tosin meidän oma koti-insinööri sai korjattua.

Iso huoli pienestä koirasta

Eilen illalla myöhään meidän pieni Nasu alkoi olla jo niin vaisu ja heikko, etten halunnut enää yhtään pidempään katsoa voinnin kehittymistä. Soitin eläinlääkäriasemalle, jonka tiedän tarjoavan hätätilanteissa apua 24h vuorokaudessa. Oireet olivat myös eläinlääkärin mielestä sen verran huolestuttavat, että koira oli syytä tuoda heti näytille. Siispä tilasimme taksin ja lähdin yhdentoista jälkeen illalla Nasu kainalossa kohti eläinlääkäriasemaa. Asema ei ollut auki vaan eläinlääkäri ja hoitaja tulivat kotoaan meitä auttamaan. Heti aluksi eläinlääkäri totesi, että koira ei enää tänä yönä kotiudu. Otettiin verikokeet ja koira laitettiin tippaan, koska oli kuivunut niin pahasti. Hyvää Nasun tilassa oli se, että koiralla ei ollut kuumetta (sen tosin tiesinkin) ja pulssi oli normaali. Vatsasta ei tunnustelemalla myöskään löytynyt mitään kiveä tms mikä olisi voinut tukkia suolen. Eikä ainakaan sillä hetkellä ja siinä tilassa tuntunut aristavan mahaansa mitenkään erityisen paljon. Sitten minut lähetettiin itku kurkussa kotiin. Sinne jäi meidän pieni hauva, meidän oma vauva.

Minua ohjeistettiin soittamaan aamulla kymmeneltä, jos sitä ennen ei kuuluisi mitään. Eikä kuulunutkaan, mikä lienee sinänsä ihan hyvä asia. Nasua emme kuitenkaan nyt aamusta saaneet hakea kotiin. Koira oli oksentanut tänäänkin kerran eikä ollut voinniltaan selkeästi yötä parempi. Verikokeista ei kuulemma ollut löytynyt mitään. Nyt sitten otetaan lisää testejä ja illalla uusi soitto. Parhaimmassa tapauksessa kyseessä voisi olla jokin tosi kurja vatsapöpö, pahimmassa tapauksessa esimerkiksi akuutti haimatulehdus. Siitä googlailinkin äsken lisätietoa ja tässä tapauksessa tieto valitettavasti lisäsi tuskaa. Voimakasoireisen haimatulehduksen hoitoennuste on nimittäin huono. Ja jos haimatulehduksesta olisi kyse, oireet ovat ilmeisestikin aika voimakkaat.

Mieli on nyt tosi matalalla ja itku herkässä. En vaan kestä kovin hyvin - siis ollenkaan - lasten tai koirien sairastumista.

Lomapainetta

Joulu lähestyy ja lomakuume on iskenyt pahemman kerran. Tai ehkä sitä voisi kutsua myös lomapaineeksi. En tiedä vielä ketään, joka olisi jäämässä tänne jouluksi. Jotkut lentävät kotimaahansa, yhdet Australiaan, toiset Malesiaan ja kolmannet Havaijille. V:n työtilanne ei mahdollista lähitulevaisuudessa minkäänlaisia lomia eikä joulun aikaan täällä paikalliset edes lomaile. Siispä me, me ollemme kotona.

Helmikuussa meilläkin olisi sitten viikko lomaa kun kiinalaiset juhlivat kiinalaista uutta vuotta. Silloin miljardi kiinalaista karkaa pois kaupungeista ja lähtee lomille. Mekin katselimme vähän lentoja sinne sun tänne mutta ne olivat joko älyttömän kalliita tai sitten älyttömiin kellon aikoihin. Siispä me vietämme myös tämän loma-ajan kotona. Ja tietysti kaikilla muilla länkkäreillä on jälleen mitä upeampia lomasuunnitelmia.

Tänne lähtiessä tuli haaveiltua kuinka helppoa täältä olisi matkustella niin moneen ihanaan paikkaan. Esimerkiksi Havajille pääsisi suorilla lennoilla ja matka kestäisi yhtä kauan kuin lento Suomeen. Suomi vai Havaiji - kumman sinä valitsisit? Tosin ei me varmastikaan Havajille lähdetä. Pelkästään Kiinassa ja Aasiassa olisi monta mielenkiintoista kohdetta näkemättä. Ja suurena haaveenani olisi päästä käymään Uudessa Seelannissa. Pitkä matka sinne on täältäkin mutta huomattavasti lyhyempi kuin Suomesta. Suomeen matkustaminen kuulostaa itseasiassa vähiten kiinnostavalta vaihtoehdolta. Joten (ainakin) tällä hetkellä on sellainen fiilis, että ehtii siellä Suomessa olla sittenkin kun täältä pysyvästi (?) parin vuoden päästä Suomeen palataan.  

Jotta ehtisi käymään edes murto-osassa niistä paikoista mistä haaveilemme, on lomailu vähitellen aloitettava. Lomakuumetta ja painetta helpottaaksemme varasimmekin eilen matkan Thaimaaseen maaliskuulle. Suorat lennot olisivat olleet keskellä yötä, joten joudumme matkustamaan välilaskun kautta Phuketiin. Mutta ei se mitään, kunhan päästään lomalle. Phuketista jatkamme veneellä vielä Racha Yaille. Ja minä pääsen SUKELTAMAAN. Aurinko, valkoinen hiekka, kristallinkirkkaat vedet, kalat ja korallit - kohta me tullaan!

Tänään oli taas todella huono ilmanlaatu. Yläkerran T laittoi viestiä ja kyseli, josko haluaisimme lähteä Ikeaan seuraksi. Vaikka edellinen reissu tehtiin vain pari päivää sitten, lähdimme silti mukaan. Ja tälläkin kertaa tulimme kotiin muutaman Ikea-kassillisen kanssa. Lisää tyynyjä, yksi lamppu ja taas kerran ruokaa. Ihan oikeastikin sitä lohta kannattaa kantaa Ikeasta pakkaseen. Lohi on älyttömän kallista kaupoissa ja se paikallinen kala.. En todellakaan uskalla sitä ostaa, kun en tiedä mistä se on ongittu. Täällä ongitaan kalaa kaikista mahdollisista saastelammikoista ja niitä kaloja en todellakaan halua suuhuni laittaa.

Uusi Ikean reissu oli myös siinä mielessä kannattava, että sain uuden Suomi-tuttavan ja myös kutsun kahvittelemaan. Liian montaa tuttavaa täältä ei vielä löydy. Mutta ei se ystävyyssuhteiden solmiminen välttämättä olekaan suurin ongelma. Vaan se, että ihmiset tulevat ja menevät. En tiedä kuinka syvällisiä jan todellisia ystävyyssuhteita täällä edes voi syntyä, kun kuitenkin pian joko itse lähtee tai sitten lähtee se ystävä.

Juuri kun pääsin eilen hehkuttamaan, että koko perhe on jälleen terve, meillä sairastetaan taas. Nasu-raukka alkoi oksentamaan tänään iltapäivällä ja oksentelee nyt vähän väliä. On todella vaisu, häntä ja korvat vaan roikkuvat. Mikään ei pysy sisällä. Kauhea huoli on toisesta, kun ei tiedä mistä johtuu. Ja varsinkin kun tietää, että jatkuvasti tuolla ulkonakin napsii suuhunsa kaikenlaista. Täytyy nyt seurailla vointia ja yrittää juottaa vaikka ruiskulla vettä. Jos edes vähän saisi nestettä pysymään sisällä.

Kiinan opiskelua ja muuta viikonlopun puuhastelua

Tauti on selätetty ja meidän perhe on nyt terve. Vihdoin ja viimein. Perjantai oli ensimmäinen päivä, kun O:n kuume oli poissa ja lapsi muutenkin oma itsensä. Vietettyämme monta päivää sisätiloissa päätinkin juhlistaa "liikkumisvapautta" Ikean reissulla. Siispä perjantaina suuntasin tyttöjen kanssa kolmistaan ostoksille. Reissu meni yllättävän hyvin, tosin Ipad oli taas korvaamaton apu. Kun hermot menivät, istutin lapsen ostoskärryjen pohjalle ja annoin Ipadin käteen. Ovat muuten käsittämättömän taitavia ja näppäriä nuo pikkutyypit sen laitteen kanssa. Osaavat tuosta vaan vaihtaa pelejä tai videoita sen mukaan mitä haluavatkaan tehdä. Ovat varmasti pian näppärämpiä kuin äitinsä.

Ikean reissulta tarttui taas mukaan kaikenlaista. Lisää jouluisia tyynynpäällisia, muutama viltti, joulukoristeita, tekokuusi ja pakastimeen lisää lohta, perunamuussia ja korvapuusteja. Harras toiveeni myös toteutui, sillä Ikea myy täällä myös glögiä. Ah.

Perjantai-iltana meillä oli perinteisesti kiinan tunti. Kiina on kielenä hyvin kiehtova, niin erilainen kuin mikään koskaan opiskelemani kieli. Kiinan kielen murteita on useita ja Shanghain alueellakin on oma murteensa. Mutta me opiskelemme mandariini-Kiinaa, mikä on ns. "virallinen kieli", jota kaikki kiinalaiset periaatteessa ymmärtävät. Kuten kaikki tietävät, kiinaa kirjoitetaan kirjoitusmerkein. Vuodesta 1979 manner-Kiinassa otettiin käyttöön myös pinyin-kirjoitusjärjestelmä. Pinyinissa käytetään meille tuttuja aakkosia ja sen avulla mekin opiskelemme tätä kieltä. Pinyinia eivät vanhemmat henkilöt välttämättä osaa ja siitä syystä esimerkiksi autokuskeille pitää olla osoite kirjoitettuna kirjoitusmerkein. Meidän oma ayimme ei myöskään osaa pinyinia. Hän ei sitä tietenkään myönnä - kiinalaiset eivät koskaan sano, jos eivät jotain hallitse - mutta se on kuitenkin käynyt varsin selväksi. Pyysin häntä kerran kirjoittamaan erään osoitteen kirjoitusmerkein. Olisin tarvinnut osoitteen heti, sillä autokuski odotti jo alhaalla. Lishi ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan sanoi hyvin hämillään tekevänsä sen sitten myöhemmin. Vaikka siis olin sanonut, että osoite tarvitaan nyt.  

Mutta takaisin kieleen ja kirjoitusmerkkeihin, joita on olemassa kuulemma noin 100.000 kappaletta. Tällaista määrää ei kukaan kiinalainenkaan kykene hallitsemaan. Korkeasti koulutettu kiinalainen saattaa osata noin 6000-8000 kirjoitusmerkkiä ja sanomalehden lukemiseen tarvitsisi osata noin 2000-3000 merkkiä. Minä en osaa kuin muutaman. Kirjoitusmerkit ovat itseasiassa sen verran haastavia, että ulkomaalaisille ei niitä yleensä edes opeteta. Meidänkin opetus keskittyy ennnen kaikkea puheeseen.

Kiina on siis todella haasteellinen kieli mutta yksi asia kielessä on suhteellisen helppoa: kielioppi. Sanoja ei taivutella, eikä kielessä ole käytössä aikamuotoja. Ei se silti paljoa lohduta. Varsinkin, kun opiskelee kieltä ihmisen kanssa, jolla on ehkä maailman paras muisti. Onko mitään ärsyttävämpää, kuin se, että toinen muistaa kaiken heti ensimmäisellä kerralla sen nähtyään tai kuultuaan.. Ja sitten taas minä.. Vaikka pänttäisinkin, eivät ne sanat kovin helpolla tunnu tuonne kovalevylle tallentuvan. Suurin ongelma lienee siinä, että kiinan kielen sanat koostuvat lyhyistä tavuista, jotka ovat hyvin samankaltaisia keskenään. Näitä tavuja lätkitään eri järjestykseen ja siten muodostuu uusia sanoja. Äänenpainoilla ja lausumisella on suuri merkitys, sillä sama sana voi tarkoittaa eri tavoin lausuttuna montaa eri asiaa. Kaikki sanat kuulostavat minun korvaani ja näyttävätkin enemmän ja vähemmän samanlaisilta ja siksi muistaminen on varmaan niin vaikeaa.

Lauantaina meillä oli ajatuksissa suunnata keskustaan tutustumaan antiikkimarkkinoiden tarjontaan. Koska ilmanlaatu oli taas todella huono (very unhealthy), päätimme pysytellä lasten kanssa sisätiloissa. Siispä suuntasimme shoppailemaan vaatteita. Reissu oli taas ihan yhtä hermoja kiristävä kuin aiemminkin. Vuorotellen kumpikin tyttö kitisi, heittäytyi lattialle ja karjui naama punaisena.

En tykkää. En halua. Rattaisiin, pois rattaista, rattaisiin, pois rattaista. En halua kävellä. En osaa kävellä. Rattaisiin! Turvavyöt kiinni! Turvavyöt auki! Syliin, syliin, ei isin syliiin, äitin syliin, kotiin, kotiin, kotiin. Pissittää, janottaa, nälkäääääääää. Äiti työntää rattaita, isi ei saa työntää. Missä isi on? Eiiiiiiiiiiiiiii!!!

Olimme aikeissa jatkaa vielä Carrefouriin ruokaostoksille mutta kaikkien hermojen säästämiseksi ajoimme sittenkin suoraan kotiin. V:lle löydettiin kuitenkin muutamia villapaitoja ja tytöillekin ihanuuksia Gapilta.

Lauantai-iltana meidät kutsuttiin A:n perheen luokse kyläilemään. Oli todella mukavaa ja tytöt viihtyivät taas loistavasti. Syötiin pizzaa, nautittiin pari lasia viiniä ja juteltiin kaikenlaista. Ja lapset leikkivät niin nätisti keskenään ja itsekseen. V:kin pääsi avaamaan sosiaalisen elämänsä täällä Kiinassa. Tähän saakka sosiaalinen elämä on keskittynyt hänen kohdallaan lähinnä työpaikalle ja perheen kanssa seurusteluun. Virkistävää vaihtelua siis kaikille. Ja tosiaan, ne pikkupirulaisetkin olivat muuttuneet taas ihaniksi pikkuenkeleiksi.

Tänään meillä oli taas tosi kiva kotipäivä. V kävi aamusta pelaamassa jalkapalloa äijäporukassa meidän compoundin kentällä ja myöhemmin sitten päivällä tyttöjen kanssa. Minäkin kävin salilla. Kävimme myös syömässä meidän klubitalon ravintolassa. Sotku oli melkoinen kun tytöt yrittivät ahtaa ylisuurilla lusikoilla ja ylipieniltä lautasilta ylisuurta spagetti-annosta naamaansa.
  

Isi ja tytöt potkimassa palloa

Ruoka maistuu..

Kuumetta

Moni on kysellyt miten V:llä on mennyt töissä. Olen kyllä miettinyt, että asiasta pitäisi kirjoittaa mutta en oikein tiedä mitä kirjoittaisin. Minä kun en ole V. Enkä ole myöskään siellä työpaikalla. Siispä ajattelin kysäistä, jos V voisi jossain vaiheessa vierailla itse kirjoittajana ja kertoa kokemuksistaan. Yleisesti voi varmaan sanoa, että ihan hyvin on mennyt. Viettää päivät kiinalaisten keskellä ja vetää projektitiimiä, jonka jäsenistä vain harvat puhuvat englantia. Haasteita riittänee siis myös sillä saralla.

Tyttöjen ja ennen kaikkea O:n sairastelu jatkuu. Kuume olisi korkealla, jollei lääkittäisi. Eiliseen saakka O oli aikalailla oma itsensä mutta nyt lapsi on todella, todella kiukkuinen eikä ruokakaan oikein maistu. Välillä on tarvinnut ihan mukista juottaa ja leivästä pitää kiinni, että on suostunut juomaan ja syömään. Kävimmekin eilen meidän compundin klinikalla - se on United Family Hospitalin "sivukonttori". Lääkäri passitti meidän sairaalaan tutkimuksiin ja ei kun soittamaan V kotiin töistä. En voinut kuvitellakaan ottavani C:tä mukaan, sillä yhdenkin kanssa on ihan riittävän vaikeaa järkyttävän lääkärikammon vuoksi. Tunnetilat noiden kahden välillä tarttuvat niin nopeasti, etten olisi mitenkään hallinnut molempia. Saati sitten saanut toista taivuteltua tutkimuksiin kun molemmat huutavat hysteerisesti äitin syliin. Se hankala puoli kahdessa saman ikäisessä on (tässä iässä), että kumpikin osaa pelätä, eikä heitä pysty enää harhauttamaan. Puhumalla ei myöskään saa pelkoa katoamaan, eikä lapsi osaa tietenkään vielä säädellä käytöstään kovin hyvin. Ainakaan väsyneenä ja sairaana.  

Pikkupotilas nukahti sohvalle

Istuessamme ruuhkassa matkalla sairaalaan ehdin mietiskellä mitä tekisin, jos tytöille tapahtuisi jonkinlainen onnettomuus, jotain vakavaa. Ambulanssia täällä ei kuulemma missään nimessä kannata soittaa, se veisi vain lähimpään paikalliseen sairaalaan, joidenka tasoon ei voi luottaa. Eikä niissä puhuttaisi edes englantia. Taksi pitäisi tilata ja ajaa tuonne meidän käyttämään sairaalaan. Eilen matkaan meni reilu puoli tuntia. Siihen päälle vielä aika mikä taksin saapumiseen menisi.. Että toivottavasti mitään vakavaa ei täällä ollessa tapahdu. Tuli vaan mieleen, että olisikohan syytä jollain tavalla verestää vähän EA-taitoja..

Sairaalassa meni ihan kohtuullisesti. Keuhkoröntgen, pissanäyte ja verikoe otettiin. Mistään ei löytynyt mitään selkeää syytä korkealle kuumeelle, todennäköisesti siis virustauti. Keskiviikkona mennään meidän klinikalle uudelleen, jos ei tauti ole helpottanut. Tämän päivän perusteella ei ole. Kuumetta oli yöllä taas reippaasti ja lapsi on ollut superkiukkuinen. Onneksi sain  raasun nukahtamaan päiväunille.

On ollut kyllä upeaa huomata, kuinka paljon tytöt turvaavat ja tukeutuvat nykyisin toisiinsa. Ja samalla myös hyvin liikuttavaa. Eilen aamulla kerroin O:lle, että menemme käymään lääkärissä. Koko aamun hän hoki, että pelottaa ja jännittää ja minä yritin selittää, että ei tarvitse pelätä. Lääkäri vain haluaa auttaa. Lupasin pitää lääkärissä kädestä kiinni tai sylissä, jos siitä olisi apua. O sanoi, ettei se auta. Siltikin pelottaa. Kysyin sitten, tietääkö O jotain mikä auttaisi ja vastaus oli, että auttaisi jos C pitää kiinni kädestä. Ja niin siellä lääkärissä sitten 2.5-vuotias C piti siskoaan, myöskin 2.5v kädestä. Ja kun O tänään heräsi päiväunilta, C juoksi saman tien siskonsa luokse ja halasi tätä kovaa. Sidettä näiden kahden on hankala selittää ja ehkä ymmärtääkin. Heillä on ollut aina toisensa, kohdusta saakka. Ja itseasiassa ihan alussa he olivat "yksi". Vaikka kaksosuus on hyvin normaali ja arkinen asia meidän perheessä, on siinä silti edelleen jotain hyvin kiehtovaa ja ainutlaatuista. Ennen kaikkea on hienoa päästä seuraamaan heidän keskinäistä suhdettaan ja sen kehittymistä. Ja lisäksi mielenkiintoista seurata heidän kehittymistään yksilöinä. Vaikka he olivatki alussa yksi ja ovat tavallaan toistensa kopioita, ovat he silti kaksi erillistä ihmistä. Monessa suhteessa hyvin samanlaisia mutta silti erilaisia. Mistä ne erot sitten syntyvätkin, olisi mielenkiintoista tietää. Perimä kun on sama ja elinolosuhteet myös.

Koirasta voisi vielä mainita, että meillä taitaa olla aika paukkuherkkä koira. V oli Nasun kanssa iltalenkillä pari iltaa sitten ja yhtäkkiä läheltä alettiin ampua ilotulitusraketteja. Koira meni paniikkiin ja on sen jälkeen ollut aika varuillaan. Hätääntyy heti, jos jostain kuuluu pauketta. Ja öisin tulee nykyisin sänkyyn, kun ennen nukkui aina lattialla. Huonoa tässä on se, että täällä harva se ilta paukutellaan.

Kolmas viikonloppu

Meillä on ollut aika hyvä viikonloppu. Perjantaina saapui viimein meidän muuttokuorma, kaiken kaikkiaan 28kpl kauan ja paljon kaivattua laatikkoa. Sisällä astioita, kirjoja, vaatteita ja ennen kaikkea leluja ja se kahvinkeitin. En tiedä kuka oli eniten innoissaan - tytöt vai äiti. Mutta oli se vaan ihanaa avata kahvipaketti ja keittää ihan perinteiset suomalaiset kahvit. Uusi koti tuntuu heti niin paljon enemmän kodilta, kun täällä on enemmän omia tavaroita. Kummallista myös miten paljon paremmalta ruoka maistuu omilta posliinilautasilta, kuin jostain take-away muovirasiasta syötynä. Kirjahyllyt saivat myös täytettä, joten näyttää jo vähän siltä, että täällä oikeastikin asutaan.

Ensimminen laatikko auki!!!

Eilen lauantaina käytiin koko perheen kesken ostoksilla ihan kivassa ja inhimillisen kokoisessa, eli shanghailaisittain pienessä ostoskeskuksessa. Yleensähän ne on niin isoja, että tekee mieli kääntyä jo ovelta pois. Kauppakeskus on mielestäni silloin sopivan kokoinen, kun ehdin ja jaksan kiertää kaikki kiinnostavat kaupat samalla reissulla. Ja se on näissä ostoskeskuksissa tehtävä mahdoton. Valitsin siis läheltä pienen ostoskeskuksen ja ajattelin, että ehkä siellä tytötkin viihtyvät. Vähemmän väkeä, vähemmän hälyä. Mutta ilman hermojen kiristymisiä ei tälläkään kertaa selvitty. Kiinnitin eilen muuten huomiota, että tyttöjen kitinä alkaa välittämästi, kun avaamme ostoskeskuksen oven ja loppuu samalla sekunnilla, kun pääsemme sieltä ulos. Sen verran paljon näistä ostosreissuista meillä siis nautitaan. Tällä kertaa C myös näytti kiinalaisille, kuinka oikeaoppinen itkupotkuraivari suoritetaan. Oikeasti nimittäin luulen, että täällä lapset eivät saa itkupotkuraivareita. En ole koskaan sellaista nähnyt, enkä edes mitään sellaista, mikä muistuttaisi sitä edes etäisesti. Lisäksi ihmiset ovat aika järkyttyneen näköisiä ja ihmeissään, kun tyyppi makaa lattialla, sätkii, potkii ja karjuu naama punaisena. Naisia ryntää apuun mutta siitä se huuto vaan pahenee. Katsovat varmaan kauhuissaan, että eikö tuo kamala äiti lastansa auta mutta eipä siinä aina ole paljoa tehtävissä. Raivo loppuu kun raivo loppuu.

Tyttöjen puolustukseksi voi kuitenkin sanoa, että kotiuduttuamme huomasin, että tytöt tuntuvat todella kuumilta. Ja kuumettahan heillä oli, 39C molemmilla. Sitä ei vaan ostoskeskuksessa huomannut, kun siellä oli niin tuskaisen kuuma muutenkin. Eikä käytöksestäkään osannut arvata, kun tuo kitinä on ihan normaalia ostoskeskuskäyttäytymistä meillä. Raasukat siis ovat oikeastikin kipeitä. Lääkkeillä saatiin kuume alas mutta loppupäivä vietettiin sitten ihan kotona. Ja kotona kyllä viihdytään, kun vanhat lelut ovat kuin uusia.

Viime yönä O nukkui aika huonosti ja jossain vaiheessa kuume nousi taas korkeisiin lukemiin. Koko tyttö oli ihan punainen ja tulikuuma ja mittarikin näytti 39,7C. Äkkiä buranaa ja panadolia suuhun, sillä alhaisemmillakin lukemilla on kouristettu. Lääkkeet veivät kuumeen ja aamulla O oli taas ihan normaali itsensä. Täynnä virtaa sillä samalla hetkellä, kun silmät aukesivat. Hyvä äiti ja isi olisi varmaankin viettänyt päivän lasten kanssa kotona. Olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että jos olo on edes kohtuullisen hyvä, lapsi ei lepää. Ei ainakaan meidän lapset. Silloin on käytännössä ihan sama, onko kotona vai jossain muualla. Ja muualla voi jopa olla helpompaa pitää lapsi rauhallisena. Siispä päätimme toteuttaa isänpäivän suunnitelmat suunnitellusti.

Autokuski tuli hakemaan meitä heti aamusta ja lähdimme Shanghain meriakvaarioon. Tytöt olivat tietenkin aivan fiiliksissä eikä kiinalaisten tuijotuskaan häirinnyt, kun oli niin paljon ihmeteltävää. Iso ja hienosti tehty paikka ja paaaaaljon upeita kaloja. Tuli niin ikävä sukeltamista.. Viime kerrasta on jo aivan liian kauan, 3.5 vuotta. Silloin sukellettiin häämatkalla Seychelleillä.

Seuraavaksi suuntasimme World Financial Centeriin ihailemaan maisemia korkeuksista. Näköaloja olisi päässyt ihailemaan 100. kerroksesta mutta meillä oli nälkä, joten päätimme mennä ravintolaan, joka oli sekin 91. kerroksessa.  Päätähuimaavat, upeat näkymät joka suuntaan ja ne maasta käsin hurjan korkeat rakennukset näyttivät itseasiassa aika säälittävän matalilta. Seuraavalla kerralla sitten yhdeksän kerrosta ylemmäksi ja toivottavasti ilma olisi myös selkeämpi. Täytyy vielä lisätä, että oli muuten aika tyylikäs (ja kallis) ravintola. Vessatkin oli niin hienot, ettei C uskaltanut käydä pöntöllä pissalla. Pöntön kansi nousi automaattisesti vessaan tultaessa, renkaat oli luonnollisesti lämmitetty ettei peppua vaan palele ja ohjauspaneelista olisi saanut valita etu- ja takapuolen pesun napista painamalla. Aika iso ero niihin reikä lattiassa -vessoihin, joita täällä pääasiassa tuntuu olevan.

Vessan ohjauspaneeli. En uskaltanut koskea.

Paluumatkalla pysähdyimme vielä kukkamarkkinoilla ja nyt meillä on sitten kuusi huonekasvia. Nyt jännätään, kuinka kauan saan ne pysymään elossa. Illalla lähetimme V:n salille ja sen jälkeen vielä 90min jalkahoitoon, kun oli isänpäivä. Tarkoituksena oli paistaa sillä aikaa kunnon pihvit ja leipoa vielä yllätyskakkukin. Yllätysmomenttia saattoi hieman laimentaa se, että tytöt jo aamulla valistivat isiään, ettei yllätyskakusta saa vielä kertoa isille. V:n lähdettyä aikataulut pettivät samantien. C kompastui ja löi päänsä pöydänkulmaan. Haavahan siihen tuli mutta onneksi sen verran pieni, ettei tarvinnut tikattavaksi lähteä. Verta kuitenkin vuoti ja lapsi huusi täyttä kurkkua. Pipiin ei saanut koskea eikä siihen missään nimessä saanut ainakaan laittaa laastaria. Laastari voi olla todella pelottava asia. Melkein tunti meni, että laastari löytyi silmäkulmasta ja molemmat tytöt oli tyynnytelty. Jos meillä toinen menee hysteeriseksi, menee muuten yleensä toinenkin. Ja sitähän on kiva sitten selvittää.. Kun isi saapui kotiin rentoutuneena ja tyytyväisenä, oli meillä tarjota vain salaatti ja vain hieman palanut isänpäiväkakku. Kakun palamisesta syytän tosin enemmän uunia kuin leipuria. Meillä on täällä kaasu-uuni, enkä ymmärrä miten sillä voi paistaa mitään ilman pohjan palamista. Nytkin kakkupohja oli tehty kääretorttulevystä, ei siis kovin paksu paistos edes.. No, vähän rapsutteli tummunutta pohjaa pois, niin ihan syötävä siitä tuli ja eikös se ajatus ole tärkein?

Osaathan vaatia?

Meidän asuntohan on oikeastikin kiva ja siisti. Ei uusi mutta siisti. Mutta silti jokaikinen päivä joudun soittelemaan respaan kaikesta mahdollisesta mitä tulisi korjata. Kolmen viikon asumisen aikana olen soittanut respaan kaksi kertaa siitä syystä, että vessanpönttö on tukossa. Kolme kertaa siitä syystä, että lamppuja on palanut. Kaksi kertaa siitä syystä, että vaatekaapin ovi on mennyt rikki. Kerran, koska lattiakaivot eivät vedä. Yhden kerran, koska yksi hellan levy ei toimi. Kerran, koska uuni ei toimi. Pari kertaa, koska keittiön hana ei toimi. Useita kertoja saadakseni jonkun selittämään miten ilmastointi toimii. Lukemattomia kertoja, koska keittiön kaappi haisee. Lukemattomia kertoja myös tivatakseni missä vesiautomaatti ja ilmanpuhdistimet viipyvät. Ja tässä vain ne asiat, jotka äkkiseltään muistan. Compoundimme huoltoyhtiön toiminta on siis tullut jo varsin tutuksi näiden kolmen viikon aikana. Ja minulla alkaa varmaan olla vaativan asukkaan maine.  

Olen nyt oppinut, että täällä pitää olla aika tiukkana, että pyytämäni asiat toteutuvat. Eivätkä ne välttämättä toteudu silloinkaan. Tästä esimerkkinä voisi olla meidän keittiön toinen hana, mistä tulee suodatettua vettä. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Tullessamme ihmettelin, kun hanasta tuli vettä niin ohuena norona, että pienenkin astian täyttäminen olisi kestänyt minuutteja. Soittelin asiasta respaan ja lähettivät huoltomiehen katsomaan hanaa. Hän katsoikin ja hänen totesi hanan olevan kunnossa. Ja minä uskoin ja ajattelin, että ehkä nuo hanat ovat vaan tällaisia. Mutta sitten muutaman päivän päästä hanasta tuli vettä enää tipoittain. Naapurin kanssa jutellessa selvisi, että hanasta pitäisi tulla vettä ihan kunnolla. Huoltosetää ei vaan ilmeisesti ollut huvittanut tehdä asialle mitään. Sieltähän kuitenkin tuli vettä. Olimme myös alkaneet ihmetellä miksi keittiössä vähän haisee ja huomasimmekin, että se samainen hana myös vuotaa kaappiin. Siispä uusi soitto respaan. Setä tuli ja totesi tällä kertaa, että koko hana on vaihdettava. Se vaihdettiinkin. Mutta haju ei hanaa vaihtamalla tietenkään poistunut. Huoltomies tuli uudestaan katsomaan, kurkisti kaappiin ja sanoi, ettei kaapissa ole mitään ongelmaa. Kaapin ovia vaan pitäisi pitää auki, niin kaappi kuivuisi. Sokkelia eivät suostuneet poistamaan, ennen kuin kuivattaisimme kaappia ovi auki. No, eihän se haju edelleenkään minnekään hävinnyt. Soitto respaan ja setä taas paikalle. Kurkisti sokkelin taakse ja ei kuulemma ongelmaa: kuivuu itsestään. Jos Suomessa keittiössä olisi vesivuoto, olisi varmaan soitettu jo asiantuntijat tekemään mittauksia, kaapit revittäisiin irti ja lattiat auki ja kuivateltaisiin paikkoja jollain superkuivaimilla viikkoja.. Täällä homeista ei pahemmin välitetä. Jos hometta löytyisikin esim. seinästä, se kuulemma vain maalattaisiin päältä. Toivotaan siis, että sitä hometta ei meidän keittiössä ole, sillä tämän asian suhteen meidän täytynee luovuttaa. Täytyy vaan hyväksyä, että maassa maan tavalla.

Syksyn infektiokausi on nyt avattu myös Kiinassa, kun tytöille on ilmeisestikin pukkaamassa pientä flunssanpoikasta. Siksi olemme ottaneet varsin rauhallisesti viime päivät. Tänään sentään raahauduimme iltapäväkahville Starbucksiin. Kyseinen kahvila löytyy onneksi aika läheltä, enkä tiedä miten muuten olisinkaan selvinnyt näistä viikoista. Minne tahansa täältä lähtee autolla tai kävellen, Starbucks on käytännössä matkan varrella. Meistä on tullutkin Starbucksin kanta-asiakkaita.

Tänään äiskää vähän väsytti ja tytöt meinasivat jo hermostua, kun kirjan lukemisesta ei tullut yhtään mitään. Silmät eivät pysyneet auki, vaikka kuinka yritin. Sen jälkeen ei ollutkaan muuta vaihtoehtoa, kuin laittaa tytöt rattaisiin ja suunnata kohti pelastusta. Tytöt tykkäävät kovasti Starbucksin reissuista, sillä ostan meille aina kolmeen pekkaan yhden muffinssin. Ja ne on hyviä. Tänään saimme herkutella joulumusiikin soidessa taustalla, sillä Starbucksissa joulu on jo alkanut. Menu oli myös päivitetty jouluiseksi ja hyllyissä oli myynnissä joulumukeja ja -kahvia. Joulufiilis ei ihan vielä tarttunut mukaan mutta jos tässä pari kuukautta oikein yritetään, jospa se jouluun mennessä löytyisi.




Starbucksissa kahvilla

Oppeja viime päiviltä

Vietin lauantaina hieman omaa aikaa ja kävin tutustumassa lastenvaatemarkkinoiden tarjontaan. Ajatuksissa oli löytää tytöille peruskäyttövaatetta ja kengät. Vaatteitahan markkinoilta löytyi mutta ei oikeanlaisia. Olisin mielelläni ostanut ihan peruspaitoja ja housuja, vaikka yksivärisiä tai muuten hillittyjä mutta se oli mission impossible. Kaikissa vaatteissa oli kaikkea aivan liikaa. En ole itseasiassa Suomessa nähnyt missään myynnissä enkä myöskään kenelläkään lapsella päällä niin mauttomia vaatteita kuin täältä löytyy. Ja markkinat suorastaan pursuivat niitä. Näyttääkin vahvasti siltä, että H&M taitaa pitkälti vaatettaa meidän tytöt täällä Kiinassa. Olen nyt myös täysin vakuuttunut, etteivät kiinalaiset lapset todellakaan ulkoile kostealla säällä tai koskaan myöskään riehu tai käyttäydy ylipäänsä sopimattomasti. Näkemäni vaatteet eivät todellakaan ole mitään rymyämisvaatteita vaan sellaisia millä pönötetään rattaissa tai ehkä maksimissaan kävellään rauhallisesti käsi äidin kädessä kaupungilla. Kiinalaisten ihmettelevät reaktiot meidän tyttöjen itkupotkuraivareihin julkisilla paikoilla myös tukevat tätä käsitystä.

Lastenvaatemarkkinoilta jatkoin vielä kukkamarkkinoille. Kukkia oli paljon ja ne olivat niin halpoja, etten saanut ostettua mitään. En vaan kyennyt enää valitsemaan. Suomessa en ole ollut mikään huonekasvi-ihminen. En jaksa hoitaa kukkia enkä varsinkaan siedä, jos ne kasvavat ja alkavat "rehottamaan" ja näyttämään epämääräisiltä puskilta. Eivätkä tytötkään olisi antaneet kukkien olla rauhassa. Siispä en ole omistanut pariin vuoteen yhtään ainutta huonekasvia. Paitsi ehkä jonkun lahjaksi saadun orkidean, joka lopulta kuoli, kun en muistanut sitä kastella. Täällä ajattelin kuitenkin poiketa tavoistani ja ostaa kukkia melkeinpä joka huoneeseen. Olen nimittäin oppinut, että huonekasvit puhdistavat ilmaa ja sehän ei täällä kovin raikasta ole. On myös aivan sama kuinka pitkään saan kasvit pidettyä hengissä, aina saa pikkurahalla uudet. Eikä itse tarvitse kukkia edes istuttaa, vaan markkinoilta valitaan sopiva puska, ruukku ja koristekivet puskan juurelle ja kukkakaupan tädit laittavat kaiken valmiiksi. Sopii minulle. Siispä kohta meillä rehottaa täällä varsinainen viidakko.

Leikkokukkatarjontaa markkinoilla

Kukat ovat itseasiassa ensimmäinen asia, mitkä ovat täällä selkeästi halvempia kuin Suomessa. Kaikki muu ostamamme maksaa saman verran tai enemmän. Tiesimme, että Shanghai ei ole halpa kaupunki mutta ajattelimme, että onhan tämä silti Kiinaa.. Osittain hintataso on tullut siis yllätyksenä. Täytyy tietysti muistaa, että se mitä me ostamme, ei ole sama asia mitä paikalliset ostavat. En usko, että meidän ayimme ostaa kovin usein esimerkiksi jogurttia. Jogurtin litrahinta meidän useimmiten käyttämissämme kaupoissa on nimittäin 11€/l. Siis 11€!!! Ja minähän olen jogurtin suurkuluttaja. Apua! Ayimme tuntipalkalla hänen tulisi tehdä 3,5h töitä ostaakseen yhden purkin. Ja meidän ayilla on selkeästi keskimääräistä ayia parempi palkka.. Halvemmalla ruokaostoksista selviäisi mutta motivaatiota muuttaa omaa ruokavaliota kovin paljoa kiinalaisemmaksi ei taida löytyä. Lisäksi tarinat kiinalaisten elintarvikkeiden turvallisuudesta pistävät miettimään, erityisesti, kun niitä ruokia syöttää omille lapsilleen. Suurin osa "länkkäreistä" ostaakin tuontiruokaa. Me myös. Kyllä ostoskärryistä kiinalaisiakin tuotteita löytyy. Luomua ostan mahdollisuuksien mukaan, kuorittavat vihannekset ja hedelmät kuoritaan aina ja ne mitä ei voi kuoria, liotetaan soodavedessä. Sen pitäisi kuulemma poistaa kemikaaleja ja myrkkyjä. Ja lihoja voisi tilata pakasteena Australiasta - sitä vielä harkitsemme.

Eilen kävin ottamassa tytöille tuberkuloosi-rokotukset. Kysyin ennen muuttoamme niiden tarpeellisuudesta mutta terkkari vain sanoi, ettei ole tarvetta, jos emme vietä kuukausitolkulla aikaa Kiinan maaseudulla. Tänne päästyämme sain selville, että kaikki muut ovat kyseisen rokotuksen saaneet. Sekä suomalaiset lapset että muut länkkärit. Siispä varasin rokotusajan sairaalaan, jota expaatit pääasiassa käyttävät. Paikallisiin sairaaloihin menemistä ei suositella enkä menisikään, eihän siellä kukaan puhuisi edes englantia. Shanghai United Family Hospitalissa englantia puhuvat käytännössä kaikki ja lääkärit ovat kaikki joko länsimaista tai saaneet koulutuksensa länsimaissa. Hyvä ja luotettava sairaala siis. Olin ajatellut, että reissuun menisi kaikkiaan noin tunti. Suomessahan tuollainen rokotusreissu on ohi ehkä vartissa ja lisäsin siihen vielä päälle 45min "Kiina-lisää". Ja pieleenhän se veikkaus meni. Vietimme sairaalassa kaikkiaan 2h30min - onneksi oli muuten Ipad mukana! ;) Kuskiparka joutui siis odottelemaan meitä aika paljon pidempään kuin olin ilmoittanut. En tiedä oliko kuinka raivoissaan tai kuinka kiireinen seuraavalle keikalle. Ei hän mitään sanonut, en tosin olisi ymmärtänytkään. Edellenkään en siis osaa arvioida yhtään, kuinka paljon aikaa kaikkeen oikeasti menee ja siksi aikataulut pettävät jollain tavalla päivittäin.

Ja mihin kaikki se aika sairaalassa kului? Ennen rokotuksia piti täyttää tuhat kaavaketta, sitten odotettiin. Seuraavaksi päästiin sairaanhoitajan huoneeseen, missä tytöt mitattiin ja punnittiin, katsottiin lämpö ja pulssi ja minua haastateltiin. Ei ollut muuten helppoa tämäkään osuus sairaalareissusta, sillä tytöille taitaa olla kehittynyt jo melkoinen kiinalaiskammo. Eivätkä ne kiinalaiset hoitajaparat voineet mitenkään ymmärtää, että tytöt huusivat siksi, kun he koskivat tyttöihin. Sitten odotettiin. Seuraavaksi lääkäri haastatteli. Ja taas odoteltiin. Rokotukset saatiin lopulta annettua hoitajien toimesta kamalan huudon kera. Ja nyt sitten odotellaan seuraamuksia. Muutaman viikon sisään pistoskohtaan nousee kuulemma iso patti, joka alkaa lopulta mätimään. Ja sen paraneminen kestää 2-5kk!!! Ei siis päiviä, ei viikkoja vaan KUUKAUSIA!!! Onneksi ilmat ovat jo viilenneet eikä ole kuumankostea kesä, luulisi nopeuttavan paranemista. Mutta uimassa ei saisi käydä ennen kuin haavat on parantuneet. Tyttöparat..

Täydellistä elämää

Meillä on siis nukuttu viime aikoina, tai voisi sanoa viimeiset 2.5 vuotta aika heikosti. Joskus sitä itsekin tsemppaa ja yrittää mennä nukkumaan ajoissa. Pitää nukkua silloin, kun lapset nukkuvat, kuten viisaat neuvovat. Todellisuudessa se ei kannata, ei siitä todellakaan mitään tule. Ei ainakaan meidän perheessä. Ei ole koskaan tullut. Ei päivällä, ei yöllä. Olen huomannut nimittäin, että mitä enemmän toivot saavasi nukuttua, sitä vähemmän nukut. Ja silloin jos lapset nukkuvat, koira / koirat eivät nuku.

Tästä esimerkkinä viime yö. Ennen iltakymmentä oli iltapesut tehtynä ja olimme valmiina pujahtamaan putipuhtaisiin petivaatteisiin, jotka ayimme oli meille päivällä sänkyyn vaihtanut. Mutta sitten, keskellä sänkyä, on jotain nestemäistä. Keltaista. Pissaa. Siis PISSAA!!! En ole varma ketä syyttäisin, sillä koira on edelleen vähän sekaisin mutta toinen noista tyypeistäkin riehui tänään nakusillaan suht pitkään meidän huoneessa. Samapa tuo kuka sen on tehnyt, ei kun lakanat ja peitot vaihtoon ja etsimään puhtaita kaapeista. Se ei ollutkaan ihan helppo homma, sillä kaappeja ja laatikoita on ympäri asuntoa ja tietenkään ayimme ei ole tallettanut niitä yhteen ja samaan paikkaan. Viimein uudet puhtaat lakanat sängyssä ja uusi yritys käydä unille. Olen melkein nukahtamaisillani, kunnes yhtäkkiä olohuoneessa joku vinguttaa vinkuleluja. Siispä keräämme lattoilta vinkulelut pois ja haemme koiran takaisin makkariimme. Mutta koiraa ei vissiin tänä yönä nukuta. Se saa armottoman kaivamisvimman ja makkarin kokolattiamattohan on kaivamiseen täydellinen alusta. Siitä lähtee myös oikein kiva ääni. Yritämme kieltää, rauhoittaa, tuoda puruluun. Ei mitään vaikutusta. Koira haluaa kaivaa. Lopulta haemme vierashuoneesta koiran lentoboksin kun mikään ei tunnu auttavan, jospa rauhoittuisi sinne. Rauhoittuuhan se, lopulta. Siihen vain menee aika pitkään. Sitten nukahdan. Yhtäkkiä havahdun, kun lastenhuoneesta huudetaan äitiä. Ääni ei hiljene, joten on mentävä paikalle. En pääse tietenkään poistumaan huoneesta vaan jään torkkumaan huoneen lattialla. En tiedä kuinka kauaksi aikaa mutta lopulta pääsen takaisin omaan sänkyyn. Nukahdan hetkeksi ja sitten kuulen, kun joku juoksee sängyn vierelle ja alkaa kavuta viereeni. Tulkoon sitten, en jaksa kiikuttaa takaisin omaan sänkyyn. Ennen kaikkea en halua maata siinä kovalla lattialla, kunnes tuo tyyppi nukahtaa. No, ei se tyyppi nukahda meidän viereenkään. Pyörii, hyörii, potkii, heiluu. Lopulta kysyn, menisikö takaisin omaan sänkyynsä. Se ihme kyllä sopii mutta ensin pitää mennä vessaan ja äiti tarvitaan mukaan. Kakattaa kuulemma. Pönttöön tulee pissa mutta kakkaa ei kuulu. Lopulta lapsi on taas omassa sängyssään ja jossain vaiheessa unillakin ja saan palata takaisin omaan sänkyyn. Nukahdan. Pian joku taas huutaa äitiä, juoksee meidän huoneeseemme ja kiipeää sänkyyn. Alkaa sama pyöriminen. Lopulta nostan lapsen unenpöpperöisenä kainalooni ja siihen hän nukahtaa. Mutta sitten jalkopäästä kuuluu taas kummaa kahinaa. Se toinenkin on tullut meidän sänkyymme. Pyörii, hyörii ja sitten alkaa kitisemään "mennään tuonne olohuoneeseen, äiti laita valot päälle". "En laita, on yö, nyt nukutaan" sanon. Ei auta, tyyppi juoksee olkkariin ja hakee sieltä kirjan. Takaisin tullessaan saa raivarin, kun huomaa siskonsa kainalossani. Toinen kainalo ei kelpaa vaan siihen samaan olisi tietenkin päästävä. Jotta se nukkuvat lapsi ei heräisi, nousen varovaisesti istumaan ja sanon raivoavalle lapselle, että "mennään omaan huoneeseen, äiti tulee mukaan. Luetaan siellä se kirja". Mutta sitten huomaan, että tämä riehuva tyyppi on täysin ilkosillaan. Ei yökkäriä, ei yövaippaa. Ja sitten tulee pissahätä. Ei kun vessaan ja etsimään vaatteita. Kun tyyppi huomaa, ettei mennäkään takaisin äitin ja isin sänkyyn, saadaan seuraavat itkupotkuraivarit. Hän huutaa ja raivoaa huoneensa lattialla ja todennäköisesti herättää naapurit. Taas kerran. Lopulta rauhoittuu ja suostuu takaisin sänkyynsä kirjan kera. Minä torkun lastenhuoneen kovalla lattialla ja tämä tyyppi lukee kirjaansa ääneen ja hölöttää jotain Nalle Puhista ja TiTi-nallesta. Sitten V:n herätyskello soi, kello on kuusi aamulla. Hyvää huomenta vaan kaikille.

Saimme heti aamusta vieraita, kun A tuli tyttärensä kanssa piipahtamaan. Juttelimme pitkään ja hartaasti ja sain taas uutta mietiskeltävää. Mielikuvissa ulkomaankomennus on aina hieno kokemus, eksoottinen elämys, seikkailu, johon toki sisältyy vähän vastoinkäymisiä mutta jotka luonnollisesti voitetaan. Komennuksella aurinko paistaa koko ajan, ruoka on aina hyvää, komennuksen aikana matkustellaan ja elellään herroiksi ja palvelijat hoitavat kaikki tylsät asiat. Ja se työ minkä vuoksi komennukselle alunperin lähdettiin, on tietenkin ihan unelmatyö. Siinä oppii ja kehittyy ja siinä suoriudutaankin aina yli odotusten. Ja mielikuvissa kotimaahan palatessa ollaan niin iloisia siitä, että matkaan lähdettiin ja tyytyväisiä siihen, miten paljon matkalla opittiin. Yhdessä, perheenä.

Kuinkahan moni ajattelee, että komennus voi olla muutakin kuin täydellistä kiiltokuvaelämää? Joidenkin kohdalla komennus voi olla täysi katastrofi, virhe, jota kadutaan. Virhe, joka satuttaa ja lopulta voi jopa rikkoa perheen. Todellisuudessa komennuksella ei aina olekaan hauskaa, perhe ei välttämättä sopeudu. Ja se työ voikin olla ihan jostain syvältä ja se uusi pomo maailman suurin idiootti. A:n perheen tarina on tällainen. Tarina siitä, kun teini-ikäsille lapsille muutto vieraaseen maahan on niin vaikeaa, että kaksi kolmesta masentuu vakavasti. Tarina siitä, kuinka isillä ei olekaan niin kivaa töissä, uudessa ympäristössä ja toisesta kulttuurista tulevan esimiehen kanssa. Tarina siitä, kun komennus tullaan keskeyttämään ennen aikojaan. Kun lapsilla on vaikeaa ja isillä myös töissä, siinä ei paljoa autokuskit ja kivilinnat ja manikyyrit lohduta.

Meilläkin on varmasti kaikenlaisia vastoinkäymisiä edessä. Toivottavasti pääsisimme kuitenkin helpommalla kuin A:n perhe. Kiiltokuvaelämää emme tulleet tänne viettämään ja ennemminkin varsin realistisella vai kenties jopa pessimisti ei pety -asenteella lähdimme matkaan. Luottamus itseemme ja toisiimme on kova, emmeköhän me selviä. Yhdessä, perheenä.